Filosofian tohtori Anna Kortelaisen (s.1968) näytelmän päähenkilöitä: Sarah Bernhart, Ida Aalberg, Jeanne D'Arc,Edelfeltin vaimo Ellan ja "lukemattomia muita naisia", hysteerikoksi epäiltyjä. Miehisiä osia näyttelevät Jean MartinCharcot, Sigmund Freud, Axel Munthe, Henrik Ibsen, Michel Foucault, siinä kirjan henkilösarjan tunnetuin osa.
Onpa tekijä kirjoittanut itselleenkin kohtauksen Salpêtrièren sairaalan kirjastoon halveksiessaan siellä syksyllä 2002 hysteerikkojen marttyyriutta halveksivaa ylimielistä miespuolista apulaislääkäriä.
Kortelaiselleei hysteria ei ole niinkään yksilösairautta, vaan hourupäisimpienkin pariisilaissairaiden spektaakkeleissa hän näkee tieteen maailman ja maskulinismin valtaotteen puristuksessa kamppailevan naisen salaavaisen koston, armottoman, häpeää kaihtamattoman valtapelin aina diivan saavuttamaan voittoon asti omista alistajistaan. "Tunnen voivani samaistua heihin", sanoo hän eräässä haastattelussaan löytäen vuosisatojen läpi juuri heistä lahjakkaimmat, vahvimmat, ilmaisuvoimaisimmat ja mielenkiintoisimmat mallit omalle naiseudelleen.
Miesten puolelta nousee ylitse muiden hänen teoksissaan taidemaalarimme Albert Edelfelt ja ranskalainen maailmankuulu neurologi Charcot, joka 1800-luvun lopulla piirsi koko länsimaiseen tietoisuuteen sen naisten suitsimiseen sopivan hysteriakäsityksen, jonka mukaan jokainen nainen on hysterian avohoitopotilas, jonka oireet joko jo ovat näkyvissä tai vielä näkymättömiä.
Sigmund Freud avusti kortelaisittain naisten alistamista kääntämällä syyn isistä tyttäriin muuttamalla viettelyteoriansa latistamalla oletuksen isien todellisesta insestistä vain tyttärien oidipaalisiin seksuaalifantasioihin.
Hysteriakäsitteen perusväri ei juurikaan ole yli sadassa vuodessa muuttunut, vaan vain vaimentunut, vaikka Pariisin Salpêtrièren sairaalan kuulut hysteeristen naispotilaiden näytökset ovatkin jo jääneet sukupolvien päähän. Pariisiin hän palaa tutkijana, Edelfeltin houkuttelemana, ehkä myös oman naiseutensa kasvun paikoille, joissa hän nuorena tyttönä kulki Pariisin naiseutta kasvattavaa vaikutusta arvostavan äitinsä kanssa.
Anna Kortelainen oli jo vuosikymmen sitten ollut kiinnostunut "miehiseksi 'määrätystä' taiteenkeräilystä ja eksotisoivasta naiskuvastosta (geishat, haaremiorjattaret ym)" ja niiden suhteista muun muassa prostituutiokuvastoon.
Hänen suhteensa Edelfeltiin on tuottanut pikavauhdilla nyt jo neljä teosta (Niin kutsuttu sydämeni: Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen1873-1901, 2001; Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, 2002; alla mainittu väitöskirja sekä tämä teos). Tuo suhde on hypnoottisen kiinteä, kahtiajakoisuudessaan kiihkeä yleisessä suhteessa mieheyteen, jonka halveksunta kuultaa alati rivien välissä, väliin riveilläkin.
Hänen taidehistorian väitöskirjansa Albert Edelfeltin fantasmagoria: nainen, 'Japani', tavaratalo (2002), toi hänelle Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Suomen tiedekustantajien liiton myöntämän Vuoden tiedekirja -palkinnon.
Väitöskirjan otsikon termi "fantasmagoria" tarkoittaa taikanäyttämön illuusioiden sarjaa, harhakuvien leikkiä, ensimmäisten elokuvien projektorin; "laterna magican" taikalampun luomia väreileviä kuvia. Hän käyttelee käsitettä filosofi Walter Benjaminin (1892-1940) tavalla kuvaamaan kaupallisten markkinavoimien tuotantosirkuksen luomia tavarapalvonnallisia kollektiivisia harhanäkyjä, naiseuden illuusioksi tuotteistavaa massakulttuurin kulutushysteriaa kapitalistisen draaman näyttämöillä, joiksi 1850-luvulta lähtien nousivat tavaratalot, ostoparatiisit.
Niissä Edelfeltkin Pariisissa viihtyi hankkien niistä itämaista koriste-esineistöä, jota hän ripotteli taustateemoiksi noin kymmeneen 1870-80 luvuilla maalaamaansa teokseen, joihin Kortelaisen väitöskirja nimenomaan keskittyy.
Haluttavia kummatkin, esineet ja naiset, Edelfeltin fantasmagorian illusorisessa valaistuksessa.
Fantasmagoriahahmottaa kattavasti Kortelaisen tämänkin kirjan keskushenkeä; "sukupuolen tavaroitunutta illuusiota", jonka mahtavimpana hahmona esiintyy demonimainen sirkustirehtööri, "Salpêtrièren Napoleon", naishysterian illuusion loistavasti tuotteistanut ja kaupallistanut Charcot, näyttelijättärinään mahtaviin hysteriaspektaakkeleihin pystyneet "naistarhansa" etevimmät naispotilaat, joiden suoritukset eivät jääneet jälkeen teatterilavojen suurten diivojen tunteiden hyrskyistä.
Potilasdemonstratiot laajenivat sairaalassa määräajoin esitettäviin maksullisiin "teatteri-iltoihin" asti "kulutustavarafetissin pyhiinvaelluspaikan" ja "tavaroituneiden mielikuvien teemapuiston" eli Pariisin maailmannäyttelyn vuodesta 1878 lähtien.
Esitykset toivat huomiota, huomio valtaa, niin sairaaloissa kuin yksityiskotien seinien sisällä, jossa valtaapitävät "herrat talossa" saatiin kuriin heidän varoessaan "ettei se taas saisi niitä kohtauksiaan". Eikä tähän valta-asemaan tarvittu juuri muuta kuin häpeämätöntä käytöstä, joka alisteiseen koti- tai sairaalavankilaan verrattuna saattoi olla pieni hinta vallasta maksettavaksi, olipa kyseessä potilas, kotirouva tai teatterin suuri diiva.
Mainitessaan alkupuheessaan kirjansa olevan taidehistorioitsijan, naistutkijan ja tyttären piirtämä viitannee Kortelainen viimeksi mainitulla isäänsä.
Syyllistyin yksilöpsykologisiin pohdintoihin miettiessäni tieteen oikeutukseen verhoutuneen Charcot'n naisia alistaneen hirmuvallan yhteyksiä Kortelaisen omaan elämään tajutessani että niin pieni on maailma, että ainoaan julkiseen konfliktiin johtanut oma erimielisyyteni lääketieteen, nimenomaan psykiatrian, autoritarisuutta vastaan sattui aikoinaan, kuinka ollakaan, juuri hänen oman isänsä kanssa.
Naisasialle lämmenneet ovat kirjan selkeä kohderyhmä, mies kun piirtyy sopivan projektiivisena roolina, jota ei tarvitse juuri ihmisenä kokea. Mies kuvastuu "maskulinismin" vankina, vallanpitäjäroolin aneemisena hahmona, Edelfelt välttyen kuitenkin "maskulinismin kriisin pahemmilta oireilta integroimalla sukupuolisfäärejä niiden rajapinnassa".
Historiasta kiinnostuneelle teos on kiinnostava matka yli sadan vuoden taa, vaikka - tai ehkä juuri siksi, että kirjoittaja seilailee oppikirjan ja romaanin välimailla täyttämällä mielikuvituksellaan sen mitä tieteelliset kriteerit täyttävistä dokumenteista jää puuttumaan.
Kirja ei täyty elävistä ihmisistä vaan Kortelaisen sukupuolitetun rooliteatterin pelkistetyistä näyttelijöistä, yhden asian ideaesityksestä, sala- tai julkivahvojen naisten hysteria-aseesta kamppailussa ihmisarvonsa, yhteiskunnallisen vaikutusmahdollisuutensa ja naiseutensa puolesta miesvallan maskulinisminaamioympyrän keskipisteessä.
Salpêtrièren sairaalan tähtipotilas Augustinen hysteria-asentojen sekä Edelfeltin taideteosten kuvat ovat Kortelaisen huomioin varustettuina erityisen kiintoisaa antia.
Levoton nainen -teoksen kannen on suunnitellut Tuija Kuusela. Kuvat ovat yksityiskohdat Tony Robert-Fleuryn teoksesta Pinel vapauttaa mielisairaat naiset kahleistaan, 1876 / The Bridgeman Art Library ja Albert Edelfeltin Kristus ja Mataleena, 1890 / Ateneum.
