Ville Tikkanen: Jänkäjääkärin sota. Myllylahti Oy.
Jatkosodan maineikkaimpiin joukko-osastoihin kuulunut Jalkaväkirykmentti 12 sai komentajaltaan jääkärieversti, (sittemmin kenraaliluutnantti) Albert Puromalta jo sodan alkuvaiheessa Sallassa lempinimen Jänkäjääkärit.
Se olikin kuvaava nimi tuolle alun perin lähinnä Lapin ja Peräpohjolan jänkien ja kairojen miehistä koostuneelle rykmentille. Mannerheim-ristin saaneen komentajansa ja usean muunkin Marskin ritarin tavoin jänkäjääkäreissä oli paljon muitakin vähän paremmista tarpeista tehtyjä miehiä.
Saarelan Pekasta ja Lössön Einarista lausuttiin tällainen arvio Polkuvaaran taisteluissa. Jänkäjääkärit olivat keskeisessä roolissa mukana Ihantalan ihmeessä, kun maamme itsenäisyys suurin uhrauksin ja ponnistuksin pelastettiin Kannaksella kesällä 1944.
Tulikasteensa JR12 sai kesällä 1941 koukatessaan tiettömien kairojen kautta Sallan Hautajärveltä Tuutijärven ja Vuorikylän kautta lopulta Alakurtille ja vanhalle itärajalle, aina Vermajoelle asti.
6. divisioonan sotatoimien osana tehdystä retkestä muodostui erittäin raskas ja verinen. Kelsinkäisen "maanpäällisestä helvetissä" tulipalojen keskellä käydyissä taisteluissa kaatui lähes parisataa jänkäjääkäriä. Oma kiintoisa tarinansa on "Sungun", uittopäällikkö Sundkvistin organisoima "Tuutijärven laivasto".
Se huolehti kriittisimmän vaiheen elintärkeistä huoltokuljetuksista uittoveneiden päälle rakennetuilla lautoilla vesireittiä myöten. Pitkä, vaivalloinen huoltoreitti läpi kairojen oli tuskien taival sadoille haavoittuneille.
Jänkäjääkärirykmentin toinen pataljoona taisteli oululaissyntyisen majuri Ali Koskimaan (sittemmin kenraaliluutnantti hänkin) komennossa samaan aikaan Kuusamon-Kiestingin-Uhtuan suunnalla.
Kesän ja syksyn 1941 taistelut muodostuivat myös tälle joukolle raskaiksi. Paljon jänkäjääkäreitä kaatui ja haavoittui Kiestingin Kapustnajajoen motissa ja muissa tuon suunnan taisteluissa.
Lokakuussa 1941 siirrettiin JR12:n pääosatkin Sallasta Kiestinkiin. Jänkäjääkäreistä koostui myös niin sanottu Koskimaan suurpartio, joka teki surullisen kuuluisan Pirttijärven retken seuraavana talvena.
Viimeiset Pirttijärvelle ja Kaputsnajajoelle jääneistä sankarivainajista voitiin siirtää vasta muutama vuosi sitten kotimaan multiin. Kiestingistä JR12 siirrettiin Karhumäen suunnalle, Vienan kanavalle.
Kesäkuussa 1944 jänkäjääkäreitä tarvittiin ratkaisevalla tavalla Kannaksella pysäyttämään suurhyökkäystä. Raskain henkilömenetyksin Ihantalan teräsmyrskystä selviydyttyään rykmentti joutui divisioonansa mukana vielä Lapin sotaan, aina Sodankylään saakka.
Jänkäjääkäreistä on jo aiemmin julkaistu useita kirjoja, tekijöinä muun muassa Jukka Tyrkkö ja Eino Pohjamo. Lukuisissa sotahistoriallisissa teoksissa on kuvattu jo jänkäjääkäreitten taistelujen tietä. Mutta monen yksityisen sotilaan kokemukset ovat jääneet kertomatta.
Sotaretkensä Savukosken Saunakankaalta ja Kemijärven Hankikoskelta aloittaneista nuorista asevelvollisista ja reserviläisistä vielä jäljellä olevat veteraanit ovat kaikki jo yli 80-vuotiaita.
Sodan rajusti harventamasta joukosta pääosa on rauhanajan vuosikymmeninä ehtinyt jo siirtyä hiljaiseen rykmenttiin. Varsinaisen elämäntyönsä useimmat tekivät uurastaessaan sodan jälkeisessä jälleenrakennustyössä sekä Suomen tulevaisuuden ja hyvinvoinnin turvaamisessa.
Kajaanilainen sotaveteraani, entinen valtiopäivämies, kunnallisneuvos Ville Tikkanen on kerännyt viimeisten jänkäjääkäreitä haastattelemalla, arkistoista ja muista lähteistä kirjan viimeisenä kunnian- ja kiitollisuuden osoituksena aseveljilleen.
Jänkäjääkärit ovat Tikkaselle läheisesti tuttua joukkoa, sillä hän toimi koko sodan ajan autonkuljettajana samassa 6. divisioonassa. Hänen autonsa kuormana oli useasti myös hiljaisia jänkäjääkäreitä, kun kaatuneita evakuoitiin kotiseutunsa kirkkomaalle saatettavaksi.
Aiemmin jo neljä kirjaa kirjoittanut (mm. Partisaanien uhrit, 1996) kirjoittanut Tikkanen keskittyy nyt kuvailemaan jänkäjääkäreiden sotaretkeä erityisesti yksityisen sotilaan näkökulmasta.
Hän kertoo hieman myös sotatoimien laajemmista puitteista, lähinnä naapurirykmenttien ja koko 6. divisioonan toiminnasta sekä kansainvälisen tilanteen käänteistä suursodassa. Kirjan lopussa on luettelo kaikista kaatuneista jänkäjääkäreistä.
Päähenkilönä Jänkäjääkärin sota -kirjassa on selkeästi yksityinen jänkäjääkäri, joka kuvailee raskaan sotaretken kokemuksiaan osaksi omalla murteellaan. Aivan jokainen murreasuinen repliikki ei ehkä helposti aukea kaikille.
Pieni epätarkkuus joidenkin sotilastermien ja käsitteiden kieliasussa ja kirjoitustavassa on ihan vähäinen vika kirjassa.
Viimeisillä jänkäjääkäreillä on tilaisuus tilittää kokemuksiaan Tikkasen kirjassa. Haastateltujen joukosta kertyisi enää puolijoukkueen verran jänkäjääkäreistä. Heistäkin ainakin Veikko Hannula, entinen työtoverini Kalevasta, helvetilliset Kelsinkäisen helteet ja Pirttijärven pakkaset kokenut veteraani koki kirjan valmistusvaiheessa viimeisen iltahuutonsa.
Aiemmin julkaisematonta kuva-aineistoa kirjaan ovat yksityiskokoelmistaan luovuttaneet useat jänkäjääkäriveteraanit, oululaiset Matti Aitto-oja ja Yrjö Ensio suurimman osan.
