Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Pohjolan ja osuuspankkien liitto olisi vielä pari vuosikymmentä sitten sopinut hyvin aprillipilan aiheeksi. Uutinen se nytkin oli, mutta ei niin yllättävä kuin kymmenen vuoden takainen suuri pankkifuusio. Yli sata vuotta suomalaisen rahavallan johtopaikasta taistelleiden Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyminen Meritaksi muokkasi kertarysäyksellä alan kotimaisen pelikentän niin uudenlaiseen asentoon, että sitä verrattiin aikanaan Berliinin muurien sortumiseen tai Neuvostoliiton kaatumiseen.
Yllätysmomenttia osuuspankkiryhmän tiikerinloikalta finanssitavarataloksi - sitähän Pohjolan ostaminen merkitsee - vähentää myös se, ettei 1990-luvun kansallisten ja maailmanlaajuisten mullistusten jälkeen oikein mikään enää tunnu yllättävältä. Lisäksi pintaa hiukan raapimalla paljastuu, että Pohjolalla ja osuuspankeilla on erinäköisistä liiketoiminta- ja omistuskulttuureistaan huolimatta aika lailla yhtymäkohtia.
Ennen muuta osuuspankeilla ja Pohjolalla on yhteinen varhaishistoriansa. Kansallispankki (KOP) ja Pohjola syntyivät 1890-luvulla suomalaiskansallisen liikkeen lapsina, ja samat Snellmanin ja Yrjö-Koskisen tunnusten alle ryhmittyneet intomieliset fennomaanit olivat perustamassa 1899 Pellervo-Seuraa osuustoiminnan edistäjäksi. Pellervo puolestaan pani liikkeelle osuuskassat.
Osuuskassoja ei pidetty pitkään aikaan "afäärifennomaanien" oman liikepankin kilpailijoina. Niillä oli oma roolinsa maaseudun ja maanviljelijöiden tukijoina KOP:n keskittyessä kaupan ja teollisuuden rahoitukseen. Kysymys oli samasta alkukodista ponnistaneen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen liikkeen eri yksiköistä, joita ajoi eteenpäin halu parantaa suomenkielisen kansan asemaa, yhdistää kansakunnan rivit venäläistämisuhan edessä ja vallata talouselämän hegemonia vanhan yläluokan käsistä.
Kuvaava esimerkki etujen yhteisyydestä on, että J. K. Paasikivi saattoi KOP:n pääjohtajaksi noustuaan jatkaa Osuuskassojen Keskuslainarahaston hallintoneuvostossa. Aiemmin Paasikivi oli Pellervo-Seuran johtokunnan sihteerinä ja jäsenenä ollut edistämässä osuuskassojen perustamista yhdessä aate- ja puoluetoverinsa Hannes Gebhardin, pellervolaisen osuustoiminnan tärkeimmän henkisen isän kanssa. Paasikiven taisteluparille, KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtajalle senaattori A. O. Kairamolle oli samoista syistä luontevaa toimia myös pellervolaisen Hankkijan hallintoneuvoston kärjessä.
Pellervolaiset olivat puolestaan pitkään ja vahvasti edustettuina KOP:n hallintoneuvostossa ja omistajakunnassa. Fennomaanista finanssileiriä johtaneen pankin, sen lähimmän liittolaisen Pohjolan ja toisaalta pellervolaisen osuustoiminnan välit eivät pysyneet kitkattomina. Kitkaa synnytti mm. yksityiskaupan kohdistama kärkevä kritiikki "kollektivismista" syytettyä osuustoimintaa kohtaan, sillä tässä rintamajaossa liikepankki ja vakuutusosakeyhtiö yksityiskapitalismin ja -yrittäjyyden edustajina asettuivat yleensä toiselle puolelle kuin osuustoiminta.
Metsäteollisuuteen liittyvät ristiriidat työnsivät myös pellervolaisia ja KOP-Pohjola -leiriä etäämmäs toisistaan. Pellervolaisen ydinjoukon muodostaneet viljelijä-metsänomistajat tuskastuivat suurten metsäfirmojen mahtiin ja sitä myötä myös firmojen hallitseviksi omistajiksi enenevästi nousseeseen finanssiryhmään. Vastaavasti pankin ja Pohjolan piirissä seurattiin epäluuloisina pellervolaisen metsäosuustoiminnan laajentumista, jonka pelättiin johtavan puunjalostusyhtiöiden raaka-ainehuollon kannalta tuhoisiin seurauksiin.
Epäluulot olivat kaatamassa 1990-luvun alussa pitkälle neuvotellun Repolan ja Metsä-Serlan yhdistämisen. Tämä tarkoitti, että KOP-Pohjola -ryhmä oli lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen hylännyt tilaisuuden yhdistää voimansa samanhenkiseltä suomalaiskansalliselta pohjalta ponnistavan pellervolaisen osuustoimintaleirin kanssa. Pentti Kourin Fortress Finland -idea, joka olisi yhdistänyt pellervolaisen ja kansallispankkilaisen ryhmittymän, oli kaatunut jo loppuvuodesta 1988 alkuunsa.
Näkemättä jäi, mihin käänteentekevä pääomaleirien yhdistäminen olisi johtanut. Varmaa vain on, että keskeisiltä osiltaan Suomen nykyhistoria näyttäisi muunkin kuin finanssimaailman osalta toisennäköiseltä.
Luultavasti sinivalkoisen pääoman lippulaivan KOP:n nimikin olisi säilynyt - ei tosin Kansallis-Osake-Pankkina eikä Kansallistettuna Osake-Pankkina, kuten suunniteltua liittoa Postipankki-Leonian kanssa vastustaneet koppilaiset irvailivat, vaan ehkäpä Kansallisena Osuuspankkina
KOP ja osuuspankit etsivät vakavasti toisiaan vielä laman syvetessä 1990-luvun alkuvuosina. Niin tekivät kyllä muutkin: lähes kaikkia pankki- ja vakuutusyhtiöyhdistelmiä ehdittiin piirrellä yritysten esikunnissa ja monista myös neuvoteltiin. Jos KOP ja osuuspankit olisivat silloin yhdistyneet, Pohjola olisi luultavasti vedetty mukaan. Finanssiryhmittymä olisi ollut maan suurin ja pohjoismaisittainkin vahva.
Näin ei käynyt, ja KOP katosi Yhdyspankin kyydissä Ruotsin entisen postipankin hallitsemaan pohjoismaiseen unioniin. Fennomaanien kahdesta suuresta jäljelle jäänyt Pohjola on puolestaan nyt osuuspankkien ansiosta tukevasti kotimaisessa omistuksessa. Se on tärkeää: toisin kuin meille on vuosia opetettu, omistamisella ja siihen liittyvällä vallalla on merkitystä. Kohtuullista siksi olisi, että edes kolmasosa täkäläisistä finanssilaitoksista olisi kansallisessa hallinnassa. Siihen uusvanha sinivalkoinen raha- ja vakuutusliitto tarjoaa mahdollisuuden.