Poliittisten puolueiden kannatuslukemat ovat vaaleissa ja gallupeissa muistuttaneet Suomessa perinteisesti milteipä kuolleen aivokäyrää: ne ovat pysyneet pienen vaihteluvälin sisällä vuodesta toiseen.
”Saunan palamisena” tunnettu ilmiö, suuren puolueen kannatuksen nopea romahdus, on uusi ilmiö Suomen vakaassa sisäpolitiikassa. Näin tapahtui ensimmäisen kerran jytkykeväänä 2011, kun perussuomalaiset nousi neljänneksi suureksi puolueeksi.
Vuonna 2011 paloi keskustan sauna. Viime kevään vaaleissa oli toisen mahtipuolueen, SDP:n, saunan palamisen vuoro. Nyt lieskat nuolevat perussuomalaisten löylyhuoneen nurkkia. Jos vaalit pidettäisiin nyt, puolueen kannatus roihuaisi keskustan ja SDP:n esimerkkien lailla.
SDP:n kurssi kääntyi syksyn aikana. Puolue nousi Helsingin Sanomien gallupissa perjantaina jo ykköspuolueeksi niukasti ohi keskustan.
Näinhän se politiikassa yleensä menee: hallituksessa suosio sulaa ja oppositiossa kasvaa. Keskustan suosion nousu viime vaalikaudella johtui sinipunahallituksen vatuloinnista ja Juha Sipilän valinnasta puolueen johtoon.
Mistä sitten johtuu demarien nousu jo tuoreimman gallupin ykköspuolueeksi? Onko ylämäki SDP:n omaa ansiota vai enemmänkin muiden syytä?
Sen verran voi ainakin sanoa, että SDP on noussut loppuvuonna johtavaksi oppositiopuolueeksi. Vaalien ja oppositioon jäämisen jälkeen puolue makasi kanveesissa. Vihreiden Ville Niinistö ponnahti opposition johtohahmoksi.
Demarit saavat kiittää nousukiidostaan itseään enemmän Sipilän hallitusta ja etenkin sen kilpailukykypakettia, opposition kielellä pakkolakeja.
”Pakkolait” ovat demareille taivaanlahja, joka sataa gallupmannana puolueen laariin. Paluumuuttajia on etenkin perussuomalaisia äänestäneistä. Työväenpuolueeksi julistautuneet perussuomalaiset ovat nyt mukana hallituksessa, joka uhkaa puuttua saavutettuihin etuihin.
Useimmat suomalaiset tietävät sisimmässään, että saavutettuihin etuihin on pakko jollakin tavalla kajota. Se on vain poliittisesti äärimmäisen vaikeata ja räjähdysherkkää. Niihin koskemisessa on tärkeää sekin, kuka sen tekee.
Sipilän hallituksen taaperrus on alkanut muistuttaa yhä enemmän Esko Ahon (kesk.) porvarihallituksen vaikeuksia 1991–95.
Kun Ahon hallitus yritti kajota samantyyppisiin asioihin kuin Sipilän hallitus nyt, ammattiyhdistysliike nousi takajaloilleen. Suomen Pankin johtajan Kalevi Sorsan vetämä yritys tehdä sisäinen devalvaatio eli laskea palkkoja epäonnistui.
Sipilän yritys tehdä sisäinen devalvaatio, nyt nimeltään yhteiskuntasopimus, on ajanut jo kolmesti karille. Tuleeko alkuvuodesta vielä neljäs yritys?
Asiat etenevät muutenkin nyt niin kuin 1990-luvulla. Oppositiossa olleet demarit lihottivat tuolloin gallupkannatuksensa enimmillään yli 30 prosenttiin, vaikka johtajavaihdos seurasi toistaan.
Vaaleissa 1995 demarit saivat rökälevoiton 28 prosentin äänisaaliillaan. Sen johtama sateenkaarihallitus teki rajuja leikkauksia. Oppositioon joutunut keskusta esitti tuon ajan kilpailukykypaketin eli työreformin, mutta se tuli tyrmätyksi vuoden 1999 vaaleissa.
Demarit puhuvat, että Aho toimii nytkin vahvasti mukana kulisseissa.
Sipilän hallituksella on noin vuosi tehokasta peliaikaa saada tuloksia. Jos se ei onnistu, hallituksen momentum on mennyttä, ja alkaa seuraavien vaalien odotus. Tällä menolla ne voittaa SDP, mutta tuskin niin suurella marginaalilla kuin 1995.
Lähiaikoina katseet kääntyvätkin SDP:n puheenjohtajaan Antti Rinteeseen. Jos ja kun talouden alakierrettä ei saada poikki Sipilän kaudella, kapula siirtyy Rinteelle.
SDP:n johti 1995 voittoon Paavo Lipponen. Rinteellä on vielä paljon kirittävää päästäkseen samaan lähtötilanteeseen kuin Lipponen. Ay-pomon maine on hänessä vielä tiukassa.
Rinteen SDP:lle riittää vielä se, että hallitus lyö päätään ay-seinään. Puolue voitti 1995 siitä huolimatta tai siksi että kertoi jo ennen vaaleja, että edessä on hevoskuuri. Se huipentui Liisa Jaakonsaaren esittämään Liisan listaan.
Rinteen SDP:n on alettava sanoa muutakin kuin että ei käy. Muuten se ei ole uskottava vaihtoehto.