Kymmenen vuotta maailman merkittävintä musiikkijuhlaa, Salzburgin juhlaviikkoja, johtanut Gérard Mortier uudisti juhlia monin tavoin ja sai osakseen myös ankaraa kritiikkiä ennen kaikkea tuottamalla juhlille uusia ohjaajanimiä, jotka perusteellisesti mullistivat nimenomaan Mozartin oopperoita.
Myös eräät nimekkäät kapellimestarit, kuten Riccardo Muti ja Nikolaus Harnoncourt, sanoutuivat irti - Harnoncourt totaalisesti, Muti vain oopperoista. Mortierin kausi päättyi vuosi sitten suoranaiseen skandaaliin, Hans Neuenfelsin perusteellisesti raiskaamaan Lepakko-operettiin.
Uuteen taiteelliseen johtajaan Peter Ruzickaan kohdistuivat siis suuret odotukset. Mikä tulisi olemaan hänen linjansa?
Ruzicka on ilmoittanut, että hänen ohjelmistonsa on pääpiirteittäin valmis aina vuoteen 2006, Mozartin syntymän 250-vuotisjuhlaan.
Pääguruna on uudelleen kuvioihin palannut Harnoncourt, joka avasi Mozart-buumin johtamalla jo tänä vuonna Don Giovannin ja jatkamalla sitä myöhemmin Tituksella ja Taikahuilulla, jotka kaikki kolme vuonna 2006 on tarkoitus kuulla hänen johtaminaan.
Ruzicka on luvannut myös jonkin oopperakantaesityksen, joiden tilaamiseen jo täksi vuodeksi aika oli liian lyhyt.
Turandotin
koneihmiset
Toinen merkittävä saavutus Ruzickalle oli Giacomo Puccinin Turandotin esitys tänä kesänä. Syystä tai toisesta muuten voimakkaasti Italiaan suuntautuneen, jo yli 80 vuotta eläneen juhlan ohjelmistosta on puuttunut Puccini yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ja se oli Tosca Karajanin juhlilla 1980-luvulla. On käsittämätöntä, miten Mortier saattoi unohtaa sellaisen oopperan uudistajan kuin Puccini.
Turandotin uusi ohjaajanimi David Pountney oli kehittänyt koneellisen robottimaailman, jossa ihmiset olivat häkkeihinsä vangittuja marionetteja, ikuisesti pyörivien rattaiden orjia. Illan varsinainen sankari oli kuitenkin Luciano Berio, joka oli säveltänyt Puccinilta kesken jääneeseen teokseen aivan uuden lopun. Se teki mitä parhainta oikeutta Kalafin ja Turandotin lemmenduetolle, joka murtaa koneiden vallan.
Lemmenkaruselli
pyörii
Tällä viikolla päättyvää juhlaa leimasi kaiken kaikkiaan uusien ohjaaja- ja myös kapellimestarinimien esiinmarssi. Mortierin aikaisesta ohjelmistosta oli mukaan kelpuutettu vain Achim Freyerin ohjaama verrattoman hauska ja sadunomainen sirkus-Taikahuilu, kapellimestarina, Itävallan radio-orkesterin uusi johtaja Bertrand de Billy, joka sai johdettavakseen myös Charles Gounodin Romeo ja Julia -oopperan konserttiesityksen.
Jos Wienin filharmonikot osaisivatkin Taikahuilun vaikka unissaankin ilman kapellimestariakin, viimeistään Romeo ja Julia osoitti, että de Billy on erittäin taitava uusi nuoremman polven kapellimestarikomeetta.
Harnoncourtin Mozart-sarjan tulee kokonaisuudessaan ohjaamaan nyt Don Giovannin ohjauksesta vastannut Martin Kuej, uusi nimi Salzburgissa. Hän laittoi yhdessä lavastajansa Martin Zuhetgruberin kanssa Don Giovannin pyörimään kuin lemmenkarusellissa tai eksyttävässä labyrintissä, vitivalkoisessa, monien ovien ja alituisesti siirtyvien seinien sokkelossa, jossa Don Giovannin ympärillä alituiseen kieppuivat vähäpukeiset, äänettömät ja ilmeettömät nuoret nukkenaiset.
Mytologia
arkipäiväistyi
Salzburgin juhlien perustajiin kuulunut Richard Strauss on Mozartin ohella säveltäjänimi, jota kukaan itseään kunnioittava festivaalijohtaja ei Salzburgissa voi sivuuttaa. Ruzickan kunnianhimoisena tavoitteena on tuottaa Straussin antiikin mytologiaan perustuvat, harvoin esillä olleet oopperat, nyt Danaen rakkaus ja myöhemmin Egyptiläinen Helena ja Daphne.
Strauss-johtajaksi oli suunniteltu Giuseppe Sinopolia, jonka yllättävä kuolema sotki suunnitelmat. Dresdenin valtionorkesteria johti nyt Fabio Luisi, ja hyvin johtikin. Ei jäänyt epäilystäkään siitä, etteikö Strauss Danaen rakkaudessa ole luonut yhtä kaikkein kauheimmista oopperoistaan. Uusi ohjaajanimi Günter Krämer sai ensi-illassa osakseen tasapuolisesti niin bravoo-huutoja kuin buuauksia.
Ruzickan kunnioitettava pyrkimys on myös nostaa esille ne maailmansotien välisen ajan itävaltalaissäveltäjät, jotka joutuivat pakenemaan maasta natsien terroria. Keskeinen säveltäjänimi tänä kesänä oli Alexander Zemlinsky, jonka Yhdysvalloissa säveltämä Kuningas Kandaules -ooppera sai kantaesityksensä vasta 1996 Hampurin valtionoopperassa, silloinkin Ruzickan toimesta.
Vanhoja nimiä
ja uusi löytö
Konserttiohjelmissa satsattiin enemmänkin vanhoihin taattuihin nimiin, sellaisiin kuin Thomas Hampson, jonka Mahlerin Des Knaben Wunderhorn -lauluihin perustuva ilta oli sekä riemullinen että järkyttävä ja jolla kaiken lisäksi oli partnerinaan aivan fantastinen pianisti Wolfram Riegel, José Carreras, joka oli valitettavasti vain varjo entisestään.
Hän lauloi lisäksi hyvin kirjavan eikä taiteellisesti mitenkään vakuuttavan ohjelman. Alfred Brendel ja Maurizio Pollini eivät taaskaan pettäneet kuulijoitaan. Sir Roger Noringtonin johtaman Camerata Salzburgin soittama Mozartin Jupiter-sinfonia oli parhaita koskaan kuulemistani.
Nikolaus Harnoncourt johti paitsi Don Giovannin myös Wienin filharmonikkojen konsertin, joka oli poikkeuksellinen sikäli, että Brucknerin yhdeksännen sinfonian esitystä edelsi Harnoncourtin tarkkaan sanallisesti analysoima ja soivin näyttein värittämä säveltäjältä kesken jääneen finaalin esittely.
James Levine oli yksi Herbert von Karajanin kauden keskeisiä nimiä, jota Mortier ei pitänyt aiheellisena kutsua Salzburgiin. Nyt hän johti Metin orkesterin kaksi konserttia, joista ensimmäisessä Alfred Brendel soitti Mozartin d-mollikonserton, jonka jälkeen kuultiin Mahlerin traaginen kuudes sinfonia. Toinen oli Wagner-gaala, jossa lauloivat Placido Domingo, Waltraud Meier, Kurt Moll ja Richard Paul Fink ja kuultiin ensimmäinen näytös Valkyyriasta ja toinen näytös Parsifalista.
Kent Naganon johtama Saksalaisen sinfoniaorkesterin konsertti sisälsi kaksi fragmenttia. Ensi kerran kuulin Mozartin Requiemin sellaisena kuin se Mozartin kuollessa jäi: Lacrimosan katkeaminen kahdeksanteen tahtiin oli järkytys.
Mutta osuipa haaviin aivan uusikin nimi, venäläinen nuori pianistikomeetta Arcadi Volodos, joka valitettavasti perui esiintymisensä Espoon pianoviikolla viime syksynä. Nyt selvisi, mitä menetimme: virtuoosisen voimapianistin, jota suotta ei ole verrattu Horowitziin tai Sokoloviin.