"Älä hättäile, juo vaikka kahavit. Tulen heti, kun ehdin", Kostadinovski Boban toppuuttelee kännykkäänsä. Työkeikka odottaa, ja työkaverit hoputtavat jo tietoliikenneasentajaansa mukaan.
Seitsemän vuotta Oulussa ovat notkistaneet Bobanin puhekielen paikalliselle murteelle. Suomen kielen taito on muutenkin sitä luokkaa, ettei edes ulkomaalaisvirastolla ole ollut siitä huomauttamista: Boban sai Suomen kansalaisuuden lokakuussa.
Vastikään posti toi myös kutsun Oulun kaupungintalolle. Siellä juhlitaan huomenna maanantaina ystävänpäivää, ja vieraina on Suomen kansalaisuuden saaneita oululaisia.
"Menen juhlaan ilman muuta", Boban kiittää kutsusta.
Herra Suomalainen
Makedoniasta kotoisin oleva Boban, 30, sai Suomen kansalaisuuden liki neljän vuoden odottelun jälkeen. Petroskoilaisen Natalia Enovaaran, 37, hakemuksen käsittely kesti "vain" kahdeksan kuukautta.
Molemmat kuvailevat kansalaisuuspäätöstä lahjaksi.
"Kun avasin kirjeen, meni noin viisitoista minuuttia ennen kuin tajusin, että siinä se lopultakin on. Oli syntymäpäiväni, kun posti toi päätöksen, joten se oli ikään kuin lahja: minusta tuli herra Suomalainen", Boban kertoo.
"Minä taas sain Suomen kansalaisuuden joululahjaksi", nauraa Enovaara. "Kirje alkoi kehotuksella tulla poliisilaitokselle. Ehdin jo hätääntyä, että kyse on kielteisestä päätöksestä ennen kuin ymmärsin, että asia oli päinvastoin. Se pahanolon tunne, joka minut ensisäikähdyksessä valtasi, kuvaa ehkä sitä, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Minullahan on täällä kaikki, perheestä ja työstä alkaen."
Enovaara on asunut Oulussa vuodesta 1991 lähtien. Kansalaisuutta hän haki kuitenkin vasta viime vuonna eli sen jälkeen, kun laki salli kaksoiskansalaisuuden. Enovaaran mies on suomalainen. Kahdelle pojalleen Enovaara on opettanut venäjää, mutta Venäjän kansalaisuutta heille ei ole haettu. "Muualla Suomessa huomaan kertovani, että olen Oulusta. Ulkomaanmatkoilla esittelen kuitenkin itseni venäläiseksi", Enovaara pohtii.
Bobankin sanoo, että toinen jalka on yhä Makedoniassa, vaikka toinen on jo tukevasti Suomessa. Alunperin hän tuli turistina katsomaan onko Oulu niin kaunis kaupunki kuin suomalaiset rauhanturvaajat kertoivat. Kun kehut eivät olleet aivan katteettomia, Boban jäi. Ensin opiskelemaan yliopistoon suomea ja sitten töihin.
Kärkkärit ja hajut
Enovaara ja Boban ovat siis virallisesti suomalaisiksi hyväksyttyjä, ja pian selviää, että molemmat käyvät jo oululaisistakin. Bobanin mielestä esimerkiksi kärkkärit ovat pikkuisen parempia kuin grillimakkarat yleensä, ja Enovaara ruotii antaumuksella paperitehtaan hajuja.
Molemmat hämmentyvät, kun heiltä kysyy, että millainen Oulu on. Mitä sitä nyt kotikaupungistaan yhtäkkiä sanoisi?
"Täällä kaikki toimii" ja "asiat ovat ihmisiä varten", Enovaara ja Boban hapuilevat ja huokailevat. Lähelle on vaikea nähdä ja omaansa kehua tai moittia.
Kaikille maahanmuuttajille Oulu ei ole mieluinen. Moni pyrkii tai ainakin haaveilee lähtevänsä pääkaupunkiseudulle.
"Oulua pidetään liian pienenä tai täältä on vaikea löytää töitä", kansainvälisessä toimintakeskuksessa suunnittelijana työskentelevä Enovaara tietää.
Bobankin alkaa tehdä lähtöä, mutta vain Haukiputaalle: laajakaistat kutsuvat yhä, vaikka kello käy viittä. Työhullu, Natalia Enovaara arvelee.
Niin, sellaisiakin me suomalaiset joskus olemme.