Valtiovarainministeriön tiistaina julkistamat tiedot talouden tilasta löivät jarrut päälle monen kampanjoivan poliitikon aivoissa. Piti ryhtyä varomaan sanojaan. Ministeriön viestin sekä puolueiden vaaliohjelmien ja poliitikkojen puheiden välille revähti ammottava kuilu ikävästi juuri ennen ennakkoäänestyksen alkua.
Vuoden 1991 muisto painaa yhä monen poliitikon ja äänestäjän mieltä. Eduskuntaryhmien vaalikuumeinen johto jakoi rahaa Iiro Viinasen johdolla. Vaalien jälkeen samainen Viinanen joutui valtiovarainministerinä vetämään läpi kaikkien aikojen leikkausohjelman Suomessa.
Valtiovarainministeriön virkamiesjohto varoitteli myös keväällä 1991 vaalien jälkeen odottavasta matokuurista, mutta puheet kaikuivat kuuroille korville. Yllätys oli sitten sitäkin raskaampi, kun totuus selvisi.
Ei ole mitään syytä pelätä, että vaalien jälkeen odottaisi vastaavanlainen ikävä yllätys kuin 1991. Suomen talous kasvaa, vaikkakin hitaasti. Euron arvo ei ole vahvuudestaan huolimatta erityinen pulma. Maan kilpailukyky on kunnossa ja valtiontalouteen kohdistuvat paineetkin ovat hallittavissa - tai ainakin niiden pitäisi olla.
Mutta juuri siitä se kenkä puristaakin. Ovatko ne hallittavissa?
Pikemminkin näyttää siltä, että valtiontaloudessa on mahdollista ajautua jonkinlaiseen vuoden 1991 tilanteen toisintoon, mutta, onneksi, paljon pienemmässä mittakaavassa. Syynä vaaraan on Suomen politiikkaan sisäänleivottu huikentelevaisuuden periaate, joka kuuluu: jos suinkin voit ajatella varmistavasi valintasi tai asemasi kansanedustajana antamalla äänestäjille lupauksia julkisten varojen käytöstä heidän hyväkseen, tee se silmää räpäyttämättä.
Tuon opin yksi esi-isä on maalaisliiton kansanedustaja, maanviljelijä Karl Gustaf Pykälä, joka istui eduskunnassa 1907-1914. Pykälän vaalilause kuului: "Valitkaa minut, niin lippalakit halpenevat." Nykyajan poliitikot soveltavat tuota perusoppia aikaan sovellettuna. Valitkaa minut, niin teen teille sitä ja sitä hyvää verovaroin.
Ongelma syntyy siitä, etteivät poliitikot anna lupauksia vain ennen vaaleja, vaan myös vaalien välillä, ja he pyrkivät myös lunastamaan ne kaikki hinnalla millä hyvänsä eduskunnassa ja hallituksessa. Tuo asenne oli yksi syy 90-luvun lopun lamaan.
Valtiontalous paisui koko 80-luvun nopeammin kuin kansantuote, ja kun talouskasvu romahti 1991, julkiset menot jatkoivat iloista porskutustaan ylöspäin. Poliitikot kun rakensivat parempaa maailmaa ikuisen kasvun varaan. He olivat päättäneet äänestäjille annettavien etujen määrän säkki päässä - ilman varmuutta siitä, löytyisikö menoille katetta.
Valtiovarainministeriön tuoreen arvion mukaan Suomen talous kasvaa lähivuosina vain 2,5 prosentin vuosivauhtia. Luku on alempi kuin mitä aiemmin on oletettu, ja se on kuin isku märällä rätillä vasten uuden eduskunnan kasvoja.
Valtiontalous pysyy koko ensi vaalikauden alijäämäisenä, vaikka menoja ei lisättäisi senttiäkään. Ennakoitu kasvu ei tuo valtiovarainministeriön ennusteen mukaisilla numeroilla uutta jaettavaa euron hyrrääkään. On kuitenkin päivänselvää, etteivät näissä vaaleissa eduskuntaan valittavat poliitikot tyydy lepäämään laakereilla koko vaalikautta. He haluavat jättää omat puumerkkinsä budjettiin eli lunastaa lupauksia, joita he antavat ennen vaaleja.
Lupausten lunastus maksaa, ja kun samaiset poliitikot tuskin leikkaavat tilaa uusille menoille vanhoista, valtiontalouden vaje vain kasvaa ensi vaalikaudella. Valtiovarainministeriö joutuu ottamaan uutta velkaa kattaakseen ne etuudet, joita jakopoliitikot antavat äänestäjille.
Juuri tässä on se sama uhka kuin oli ennen vuoden 1991 vaaleja. Valtion menoja kasvatetaan realiteeteista välittämättä yksittäisten poliitikkojen etujen takia.
Paavo Lipposen hallitus ylpeilee sillä, että se on tervehdyttänyt valtiontalouden. Se pitää paikkansa. Kriisin uhka on väistynyt. Suomi ei ole ollut enää viiteen vuoteen kuilun partaalla.
Hallitus on hoitanut talouspolitiikkaa hyvin, mutta valtiontalouteen jää silti ongelma: uusi hallitus saa velkabudjetin perinnökseen. Lipposen hallituksen piti kääntää tällä vaalikaudella valtiontalous pysyvästi ylijäämäiseksi, mutta se ei pystynyt siihen huolimatta monista huippukasvun vuosista. Heti kun kasvu hidastui, valtiontalous ajautui miinukselle.
Epäonnistuminen ei vedä vertoja työttömyyden puolitusflopille. Silti sekin on huomionarvoinen, koska syynä on hävitty taistelu jakopolitiikkaa vastaan. Edes niin rautainen ja kovatahtoinen parivaljakko kuin Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ei ole pystynyt saamaan aikaan kurinpalautusta jakopoliitikkojen keskuudessa. Pykälän opit elävät yhä vahvoina.
Jakopoliitikkojen asenne valtion velkaan on pelottava. He käyvät jatkuvaa taistelua velan lyhennyksiä vastaan. Valtion velka ei ole enää samanlainen murheenkryyni kuin ennen, koska sen kansantuoteosuus on pudonnut dramaattisesti. Valtiolla on velkaa enää noin 40 prosenttia kansantuotteesta. Laman pohjalla sitä oli lähes 70 prosenttia.
Velka on silti viheliäinen jatkuvasti juoksevien korkojen takia. Suomi maksaa tänä vuonna velan korkoja arviolta 3 743 euroa (yli 22 mrd mk). Kun tuo luku lisätään laman aikana maksettuihin korkoihin, päädytään 52 491 euroon (noin 300 mrd mk).
Sadat miljardit ovat menneet kotimaisille ja kansainvälisille suursijoittajille ilman, että jakopoliitikot olisivat juuri silmäänsä räpäyttäneet. He ovat kyllä taistelleet ankarasti muutamista sadoista miljoonista markoista joka ikinen vuosi Niinistön kanssa.
Missä onkaan suhteellisuudentaju?