Ulkopoliittinen ympäristö muuttuu niin nopeasti, että hallituksen on päivitettävä omat linjauksensa. Muuten hallitusohjelma vanhenee käsiin.
Euroopan unioni laajenee 25 maan yhteisöksi. Yhdysvaltain Irak-politiikka on jakanut unionin kahtia. Konventti valmistelee uutta perustuslakia, jossa päätösvalta uhkaa siirtyä suurille maille, kun pienet eivät kykene yhteistyöhön. Ranska, Saksa, Belgia ja Luxemburg suunnittelevat EU:lle omaa puolustusliittoa, joka kilpailisi Naton kanssa - tai sitten ei.
Euroopan unionin puolustuspoliittinen ulottuvuus - Suomenkin hyväksymän Maastrichtin sopimuksen mukaisesti - toteutunee muodossa tai toisessa. Pitääkö Suomen olla aktiivinen osallistuja ja vaikuttaja vai jättäytyä sivuun sotilaallisen liittoutumattomuuden nimissä? Pitääkö Natolla olla rooli Euroopassa vai halutaanko se korvata EU:n puolustuspolitiikalla, joka tekisi unionista puolustusliiton? Miten suhtaudumme Nato-jäsenyyteen?
Näihin kysymyksiin ei saa vastausta hallituksen ohjelmasta. EU:ta ja ulkopolitiikkaa koskevat kohdat ovat jo nyt vanhentumassa. Liittoutumattomuuteen takertuminen ja pään pistäminen pensaaseen eivät enää riitä tilanteessa, jossa Suomi uhkaa jäädä yksin tai lähes yksin mielipiteineen.
Hallitus ei voi mennä tasavallan presidentin taakse. EU-politiikka kaikkinensa kuuluu hallitukselle, ei presidentille. Hallituksen on nopeasti syytä arvioida uudelleen EU-politiikkaansa, sillä juna kulkee nyt eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Tarvitaan selkeitä linjauksia siitä, miten Suomi haluaa asemansa muutoksissa turvata ja minkälaista EU:ta se kannattaa.
Hyvä osoitus Suomen kohtaamista uusista vaikeuksista oli EU:n nykyisten ja tulevien pienten maiden kokous maanantai-iltana. Pienet maat eivät pystyneet laatimaan yhteistä vastaehdotusta EU:n organisaatioiden suuresta uudistuksesta. Suomi ja Itävalta jäivät ehdotuksineen yksin.
Hallituksen linjasta suurten muutosten keskellä ei ole varmuutta. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteiskokous viikko sitten tuotti kannanoton, joka jätti lähes kaikki tärkeät kysymykset vaille vastausta.
Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen kokemus ei ole kehuttava lukuunottamatta ulkoministeri Erkki Tuomiojaa, ikuista vastarannan kiiskeä. Paavo Lipposella on kokemusta ja näkemystä, mutta hän jättäytyi omaehtoisesti hallituksen ulkopuolelle. Päävastuu Suomen EU-politiikasta kuuluu pääministerille. Anneli Jäätteenmäeltä vie kuitenkin aikansa ennen kuin hän saa EU-politiikan näppeihinsä. Kansanedustajana hän ei profiloitunut ulkopolitiikan alalla.
Lipponen taas on harrastanut ulkopolitiikkaa koko ikänsä, mutta hän tyytyy neuvomaan hallitusta sivusta. Presidentti Tarja Halonenkaan ei ole selvästi ilmaissut kantaansa suuriin ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteisiin.
Suomen kansa on tottunut siihen, että ulkopolitiikkaa hoidetaan matalalla profiililla ja konsensushengessä. Tässäkin suhteessa ajat ovat muuttuneet. Linjaerimielisyyksiä ulko- ja EU-politiikan suunnasta on kotitarpeiksi niin hallituksen sisällä kuin ulkopuolellakin. Soppaa hämmentävät vielä entiset presidentit Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari, jotka kulkevat keskenään eri suuntiin. Ahtisaaren ja Lipposen välillä ei ole suurta eroa - kumpikin ovat eri linjoilla kuin hallitus.
Uusi hallitus aikoo linjata turvallisuuspolitiikkansa ensi vuonna. Aikataulu on laadittu Suomen omista tarpeista, mutta kun muut EU:n maat eivät siihen mukaudu, Suomen olisi järkevää nopeuttaa omaa arviointiaan.