Nato-keskustelu on muuttumassa varjonyrkkeilystä todellisuudeksi, kun poliitikot vähitellen kertovat omia todellisia kantojaan, eivätkä vain vaadi keskustelua.
Suomalaisen Nato-keskustelun omituisin piirre on tähän asti ollut omien mielipiteiden väistely. Vaaditaan keskustelua, mutta ei kuitenkaan oteta kantaa varsinaiseen kysymykseen.
Viime päivinä tämä pato on kuitenkin vähitellen alkanut murtua. Presidentti Martti Ahtisaari liputti avoimesti Naton puolesta jo vuosi sitten, mutta tuolloin puhe ei houkutellut muita seuraamaan esimerkkiä. Nyt sen sijaan aika näyttää vihdoin alkavan olla kypsä sille, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.
Presidentti Mauno Koivisto ilmoitti viikko sitten oman kantansa Nato-jäsenyyteen olevan "jyrkän kielteinen". Ahtisaari puolestaan kiirehti liittymistä uudelleen viime lauantaina Kalevan haastattelussa. Suomen kaksi entistä presidenttiä, molemmat vieläpä saman puolueen eli SDP:n listoilta valittuja, ovat näin asiasta täysin eri mieltä.
Tällä ex-presidentit näyttävät hyvää esimerkkiä muillekin. Molemmilla on oman kattavan kokemuksen pohjalta syntynyt perusteltu mielipide, jota he eivät epäröi sanoa julki. Juuri näin pitäisikin toimia, eikä piiloutua erilaisten verukkeiden taakse.
Entiset presidentit voivat olla yhä arvostettuja mielipidevaikuttajia, mutta he eivät ole enää poliittisesti aktiivissa tai vastuullisessa asemassa. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös aktiivipoliitikot alkavat ottaa asiaan kantaa.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, SDP:n oululaiskansanedustaja Liisa Jaakonsaari puhui Nato-jäsenyydestä harvinaisen selväsanaisesti TV1:n Lauantaiseura -ohjelmassa myös viime lauantaina. Hänen mukaansa suhde Natoon on enää rekisteröintiä vailla, eikä liittoutuminen olisi kovin dramaattinen asia. Jaakonsaaresta tuli näin ensimmäisiä Naton puolesta puhuneita merkittäviä aktiivipoliitikkoja. Jäsenyyden vastustaminen on tuntunut monelle helpommalta, mutta siihenkin on tavattu liittää ehkä-lauseita.
Tämä kaikki alkaa lähestyä jo todellista keskustelua eikä varjonyrkkeilyä, jossa mielipiteitä on etsittävä rivien väleistä ja vihjauksista. Ikävä kyllä valtaosa puheenvuoroista on yhä juuri sellaisia. Esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja, eduskunnan puhemies Paavo Lipponen näyttäisi suosivan Natoa, mutta hän ei ole kyennyt läheskään Jaakonsaaren kaltaiseen selväsanaiseen ilmaisuun. Sama koskee kokoomuksen puheenjohtajaa Ville Itälää.
Tosin puoluejohtajien kieltä saattaa sitoa se, että itse asiassa kaikki puolueet ovat asemoineet itsensä odottamaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistumista jossakin vaiheessa ensi vuonna. Puolustusministeri Seppo Kääriäinen on todennut, että tuon selonteon pohjalta on tehtävä valinta.
Pääministeri Matti Vanhanen sanoi sunnuntaina, ettei kiirettä ole; hallitus ottaa kantaa vasta keväällä 2004. Kiireen puuttumista korosti myös Jaakonsaari, jonka mukaan on hyvä katsoa Naton seuraavan huippukokouksen linjaukset. Kokous on määrä pitää ensi toukokuussa.
Onko kiirettä vai ei, se on suhteellista. Kevät on edessä jo puolen vuoden kuluttua, ja selonteon ja Naton huippukokouksen jälkeen kaikki faktat ovat tiedossa. Silloin viimeistään ja mieluummin jo sitä ennen asioista olisi puhuttava oikeilla nimillä, vaikka se olisikin Koiviston varoituksen mukaan "inhottavaa". Ahtisaari puhui täyttä asiaa todetessaan, että kansanedustajien on uskallettava ottaa kantaa vaikeisiin kysymyksiin. Sitä vartenhan heidät on tehtäväänsä valittu.