Lähi-idän "tiekartta" tuo pitkästä aikaa mahdollisuuden päästä eteenpäin Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisussa. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 2005, Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on siirtynyt historiaan. Osapuolet ovat saaneet aikaan pysyvän rauhan. On perustettu itsenäinen ja demokraattinen Palestiinan valtio, jolla on kansainvälinen tunnustus ja pysyvät rajat ja joka elää yhteisymmärryksessä Israelin kanssa.
Jerusalemin asema on vihdoin ratkaistu, samoin alueen pakolaiskysymykset. Israelin armeija on vetäytynyt miehittämiltään alueilta, juutalaiset uudisasukkaat ovat lähteneet pois ja tie on ylipäätään auki laajalle, koko Lähi-itää koskevalle rauhanratkaisulle. Yksi viime vuosikymmenten vaikeimmista kansainvälisistä kiistoista on siirtynyt historiaan, palestiinalaisiin liittyviä terroristi-iskuja ei enää tapahdu, ja kansainvälinen turvallisuus on kaikkiaan suuresti kohentunut.
Nämä utopiat muuttuvat todeksi, jos Lähi-idän tiekarttana tunnettu suunnitelma toteutuu siihen kirjatun aikataulun mukaisesti. Moni ei olisi valmis lyömään asiasta vetoa, niin monet toiveet ovat tuolla alueella jo haihtuneet kirjaimellisesti savuna ilmaan.
Silti ei voi jättää pois laskuista selvän edistymisen mahdollisuutta. Irakin sodan jälkeen edellytykset määrätietoisille rauhanponnisteluille ovat parantuneet. Alueen loputtomassa pelissä moni nappula on vaihtanut asentoa. Edellinen erä päättyi umpikujaan ja kaikkien häviöön, nyt liike alkaa uudestaan.
Tiekartan takana ovat yhdessä Yhdysvallat, Venäjä, EU ja YK. Jo tämä yhdistelmä antaa suunnitelmalle poikkeuksellisen paljon arvovaltaa. Avaintekijä tuossa joukossa on Yhdysvallat, jossa presidentti George W. Bushin hallinnon on osoitettava ottavansa Lähi-idän rauhanpyrkimykset vakavasti. Samalla edistyminen palestiinalaiskysymyksen ratkaisussa vähentäisi suuresti ääri-islamilaisen terrorismin kasvualustaa.
Tiekartan suuntaviivat olivat nähtävillä jo kesällä, mutta Irakin sodan odotuksessa eteneminen asiassa oli mahdotonta. Toinen este oli, että israelilaisten ohella myöskään amerikkalaiset eivät enää tahdo olla missään tekemisissä palestiinalaisten presidentin Jasser Arafatin kanssa.
Nyt sota on ohi ja Yhdysvallat on lisännyt painetta palestiinalaisten ääriliikkeiden tukijaa Syyriaa kohtaan. Samaan aikaan Palestiinaan on valittu uusi pääministeri Mahmoud Abbas, joka kelpaa muillekin neuvottelukumppaniksi. Arafatia siis ei syrjäytetä, vaan hänet ohitetaan.
Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell on jo käynyt Syyriassa ja Libanonissa ja lähipäivinä on ohjelmassa Israel ja Palestiina. Diplomaattinen koneisto on siis lähtenyt liikkeelle kovilla kierroksilla. Israelin hallitus suhtautuu suunnitelmaan hyvin pitkin hampain, mutta poliittinen hinta suunnitelman hylkäämisestä olisi kova.
Pienelle Lähi-idän alueelle on pakkautunut valtava määrä keskinäistä vihaa ja epäluuloa. Israel on syvästi jakautunut rauhan ja sodan leireihin, ja vahvat palestiinalaiset ääriliikkeet eivät hevin lopeta taistelua. Tiekartan reitillä pysyminen on valtava haaste, etenkin jos moni ratinkäyttäjä itsekin mieluiten tahtoisi ajaa ojaan.
Se on toisaalta myös mahdollisuus. Kun kukaan ei odota mitään ja kaikki ovat epäluuloisia, lähtökohdat ovat samalla viivalla. Nyt tavoitteena on ainoa kestävä lopputulos eli kaksi itsenäistä valtiota. Kysymys on eniten siitä, onko sotaan tottuneilla osapuolilla jo oikeasti rohkeutta kokeilla myös rauhaa yli 50 väkivaltavuoden jälkeen.