J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 2006. Kuudenteen osaansa ehtinyt Harry Potter -saaga lähenee loppuaan. Jo ensimmäisen kirjan julkaistuaan J.K. Rowling ilmoitti, että sarjan pituus on sama kuin velhokoulu Tylypahkan täyspitkä oppimäärä, seitsemän lukuvuotta.
Sarjan edellistä osaa (Harry Potter ja Feeniksin kilta) saatiin odottaa niin pitkään, että pahimmat epäilijät olettivat miljoonaomaisuuden tehneen kirjailijan motivaation lopahtaneen.
Ehkä se kävikin lähellä, niin hurjan urakan Rowling oli itselleen asettanut. Näytti siltä, että jokaisen osan oli oltava edeltäjäänsä paksumpi. Nyt epäilijät voivat rauhoittua: lihominen loppui ja sivuja on vähemmän kuin kahdessa edellisessä. Tarinakin tuntuu löytäneen uomansa.
Harry Potter-kirjat ovat jo aikaa sitten ohittaneet sen, että niitä arvioitaisiin asteikolla hyvä-huono. Niitä ei vertailla muihin kirjoihin, vaan muihin Harry Potter -kirjoihin
Muut saman lajityypin kirjat luokitellaan sen mukaan, ovatko ne eHP vai jHP (ennen vai jälkeen Potterin). Hybridiversio on kirjoitettu eHP, mutta julkaistu jHP. Sellaisiakin on alkanut ilmestyä.
Toisaalta Rowling itse on myöntänyt velkansa häntä edeltäneelle brittiläiselle fantasia- ja nuortenkirjallisuudelle. Kaikki kirjat ovat sukua toisilleen.
Harry Potter ja puoliverinen prinssi seuraa tiukasti edeltäjiensä rakennetta ja sisältöä. Kouluvuoteen kuuluvat tutut vaikeudet: luihu opettaja Kalkaros, huispausjoukkueen mutkat, yhä pahenevat seurusteluikäisten ongelmat.
Pimeyden ruhtinas Voldemort heräsi henkiin kirjasarjan neljännen osan lopussa, mutta vasta nyt hänen pahuutensa jäljet alkavat näkyä. Iso-Britannia on vajoamassa kaaokseen, jota edes jästit eivät voi olla huomaamatta.
Myrskyt raivoavat ja maa järkkyy, mutta pahinta on, että ilo ja toivo tuntuvat katoavan maailmasta. Se on Voldemortin työtä, mutta onko Harry Potter valittu, joka voi pysäyttää Voldemortin?
On mahdoton kuvitella, että joku lukisi Puoliveristä prinssiä tuntematta koko sarjaa. Tähän kirjailija on luottanut: teos vilisee lyhenteitä, henkilöitä ja esineitä joita ei selitetä tai esitellä lainkaan.
Lisäksi kirja on pullollaan viittauksia sarjan viimeiseen, ratkaisevaan osaan, jossa Harryn ja Voldemortin lopullinen välienselvittely tapahtuu. Myös kirjan järkyttävin tapahtuma, rehtori Dumbledoren kuolema, jättää oven auki viimeiseen osaan ja ylösnousemukseen.
Evankeliumi-myytin käsittelyyn on tunnelmat lainattu helpon oloisesti J.R.R. Tolkienilta, Gandalf Harmaan kuoleman jälkeisistä surujuhlista. Yleensä Rowling on kätkenyt jälkensä taitavammin, joten vinkki on voitu jättää näkyville tietoisesti.
Rowlingin sitkeää työtä on pakko ihailla. Hän on pystynyt jännittämään tarinansa kaarta jo kuuden kirjan ajan, tuhansille sivuille.
Vaikka yksittäinen kirja saattaakin tuntua lähes tutun tylsältä, suuren kertomuksen lumo säilyy. Päähenkilöt ovat vanhentuneet uskottavan tuntuisesti lähes aikuisiksi. Ja hauskaa: niin on osa lukijoistakin.