Kristillisdemokraateista on ollut viime aikoina virtaa kokoomukseen. Voimakkaassa käymistilassa oleva pääoppositiopuolue on yllättäen saanut houkutelluksi riveihinsä pienemmästä oppositiopuolueesta europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan ja kansanedustaja Lyly Rajalan.
Pienelle puolueelle loikkaus on paha kolaus. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Bjarne Kallis purki viikolla Radio Kajauksen haastattelussa pahaa oloaan Korholan loikkauksesta.
Kallis syytti Korholaa itsekkääksi, joka ei ollut valmis sietämään muita ehdokkaita.
Ulkopuolisen tarkkailijan on hyvin vaikea ottaa kantaa Korholan lähdön motiiveihin. Toisaalta ei ole ennenkuulumatonta, että poliitikko ajattelee itsekkäästi.
Korhola arvioi ilmeisesti, että hänen on helpompi uusia europarlamenttipaikkansa kokoomuksen listoilla. Hän oli jo ennen loikkausta istunut samassa ryhmässä kuin kokoomuslaiset.
Uudessa poliittisessa kodissa elämä ei välttämättä ole helpompaa. "Olkapäämeppinä" mainetta niittäneen Korholan voi olla vaikeuksia löytää oikeaa markkinarakoa kokoomuksen ehdokasjoukossa, jossa kuhisee sekä julkkiksia että varteenotettavia politiikkoja.
Oululaisen Rajalan loikasta Kalliksella ei ollut pahaa sanottavaa. Rajala valittiin sitoutumattomana ja hän teki heti selväksi, ettei liity puolueeseen.
Rajala on tunnustanut laskeneensa, miten arvokas yksi kansanedustaja on puolueelleen. "Sitä voin käyttää hyvänä myyntivalttina", Rajala laukoi Kalevassa yhdeksän kuukautta ennen siirtymistään kokoomukseen.
Kalliksella näyttää olevan Rajalan osalta avara sydän, vaikka kristillisdemokraatit menettivät loikkauksen seurauksena noin 75 000 euroa vuositasolla.
Korholan rukkaset olivat tuskaisempi kokemus. Korholan imago sopi hyvin Kalliksen pyrkimykseen muokata entisestä kristillisestä liitosta moderni kristillisdemokraattinen puolue, joka kalastelee porvareiden äänistä kokoomuksen vesillä.
Kallista närästänee se, että puolue kustansi Korholalle kalliin kampanjan vuoden 1999 eurovaaleissa.
Värikkäät oman tien kulkijat ajautuvat Arkadianmäellä helposti ristiriitaan oman ryhmänsä kanssa. Yhteenotot johtavat harvemmin loikkauksiin.
Loikkaus ei katkaise välttämättä poliittista uraa. Eeva Kuuskoski teki onnistuneen loikkauksen 1970-luvun lopussa kokoomuksesta keskustaan. Hän eteni nopeasti ministeriksi ja kisasi tasaveroisesti puheenjohtajan nuijasta Esko Ahon kanssa. Kuuskosken poliittinen ura lässähti, kun hän lähti kansalaisliikkeen presidenttiehdokkaaksi 1994.
Sulo Aittoniemi nousi kansanedustajaksi SMP:n riveistä. Myöhemmin hän keräsi mahtavan äänisaalin keskustan listoilla. Aittoniemi lopetti uransa sitoutumattomana.
Risto Kuisma aloitti 1995 SDP:n kansanedustajana, loikkasi hetkeksi nuorsuomalaisiin ja uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa oman remonttipuolueensa ehdokkaana. Kuisma palasi takaisin SDP:n ryhmään ja uusi paikkansa viime kevään vaaleissa.
SDP:n euroedustajana 1996-99 toiminut Jörn Donner yritti vuosi sitten paluuta eduskuntaan entisen puoleensa RKP:n ehdokkaana. Kun kansa ei valtakirjaa Donnerille suonut, hän ottikin demareiden jäsenkirjan.
Loikkaamiseen päätyneet poliitikot ovat yleensä poikkeuksellisia persoonia, jotka luottavat vahvasti omiin kykyihinsä. Itsekkäiden syiden lisäksi lähdön taustalta saattaa löytyä myös poliittisia eroja.
Loikkaus johtaa harvoin uljaaseen ja pitkään kestävään poliittiseen uraan. Loikkari saattaa ajautua myös uudessa puolueessa helposti umpikujaan.