Puhemies Paavo Lipponen teki viime viikolla Oulussa perustellun ehdotuksen uudesta kansallisesta elimestä pohjoisen ulottuvuuden politiikan tueksi.
EU:n pohjoisen ulottuvuuden syntyminen on pitkälti henkilöitynyt Paavo Lipposeen, ja hän jaksaa yhä kantaa huolta tämän aloitteen kohtalosta. Puhuessaan viime perjantaina Oulussa paikallisen työväenyhdistyksen 120-vuotisjuhlassa Lipponen ehdotti uutta kansallista rakennetta, joka kotimaassa tukisi pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa. Tämän kautta eri alueet ja tahot, elinkeinoelämä mukaan lukien, voisivat saada äänensä kuuluville.
Ajatus on perusteltu. Erityisesti Pohjois-Suomessa on ollut kasvavaa turhautumista siihen, että Norjan ja Venäjän tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin ei ole kyetty kunnolla tarttumaan. Kauppakamarien herätyshuutoihin, joista tuorein kuultiin tiistaina Oulusta, ei ole reagoitu. Energia-alalla tapahtuu pohjoisessa paljon ja nopeasti, mutta enimmäkseen pohjoisen ulottuvuuden tai muiden yhteistyörakenteiden ulkopuolella.
Lipposen mallina tässä ovat pohjoisen ulottuvuuden kansalliset foorumit, joita Lapin yliopiston rehtori Esko Riepula veti parin vuoden ajan 2000-luvun alkuvuosina. Vaikka kyseessä olivat kansalliset foorumit, niistä oli suuresti hyötyä pohjoisen ulottuvuuden kehittymiselle koko EU:n mitassa. Esimerkiksi ympäristökumppanuutta ja sosiaali- ja terveyskumppanuutta ideoitiin juuri näissä tilaisuuksissa.
Tämä toimintatapa oli kytköksissä Lipposen hallitukseen ja loppui pian hallituksen vaihdoksen jälkeen. Itse asiassa koko pohjoinen ulottuvuus eli jonkin aikaa hiljaiseloa, kunnes viime aikoina on jälleen alkanut tapahtua.
Marraskuussa Brysselissä pidetty ulkoministerikokous oli selvä käännekohta. Silloin päästiin yhteisymmärrykseen koko toimintatavan muuttamisesta.
Venäjä, Norja ja Islanti tulevat mukaan tasavertaisina kumppaneina, jolloin ne toivon mukaan myös sitoutuvat yhteiseen toimintaan pohjoisessa entistä enemmän. Pohjoinen ulottuvuus kytketään toteuttamaan alueellisesti EU:n ja Venäjän sopimaa laajaa yhteistyötä taloudessa, ulkosuhteissa, sisäisessä turvallisuudessa sekä tieteessä ja kulttuurivaihdossa.
Entiset liiankin yksityiskohtaiset toimintaohjelmat jäävät historiaan. Tilalle tulee pysyvä kehysasiakirja, joka määrittää pohjoisen ulottuvuuden luonteen jatkossa. Poliittinen yhteisymmärrys tästä muutoksesta on jo saavutettu Brysselissä, ja virallisesti uudistuksista on määrä sopia syksyllä Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella.
Tämä kehitys ei enää ole tapahtunut Lipposen ohjauksessa. Eduskunnan puhemiehenä hänellä ei enää ole asiassa aktiivista roolia. Jonkinlaisena unilukkarina hän kuitenkin näyttää toimivan.
Tapahtuvassamurroksessa on tärkeää, että myös Suomessa eri toimijat pystyisivät kohtaamaan toisensa. Toimiva sisäinen keskusteluyhteys on usein ollut Suomen etu. Aiemmat pohjoisen ulottuvuuden kansalliset foorumit toivat eri osapuolia hyvin yhteen, ja olojen taas muuttuessa tälle kokemukselle voisi olla käyttöä.
Ulkoministeriö on nyt pohjoisen ulottuvuuden uuden muodon kehittämisessä hyvin aktiivinen, mutta kansallisen rakenteen luonti ei ole sen asia. Lipposen aloitteeseen olisi tartuttava muualla. Jos mukaan halutaan yhteiskunnasta eri osapuolia, luontevinta on, että se tapahtuu jo koettuun tapaan valtioneuvoston arvovallalla. Pääministerin pitäisi olla asiassa liikkeellä.