Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen uusi perustuslaki, joka ei anna enää presidentille mahdollisuutta ulkopolitiikan yksinvaltaiseen johtamiseen, on Urho Kekkosen presidenttikauden perintö.
Jakobsonin muistuttaa keskiviikkona julkaistun Tilinpäätös -teoksensa kolmannessa osassa, että riippuu hallituksen kokoonpanosta ja kansainvälisestä tilanteesta, miten perustuslain määräyksiä käytännössä noudatetaan.
Hän kysyykin, kuka ja ketkä johtavat tänä päivänä Suomen politiikkaa?
Jakobsonin mukaan entinen pääministeri Paavo Lipponen oli maaliskuun eduskuntavaaleihin saakka Suomen ulkopolitiikan hallitseva hahmo. Hänen mielestään presidentit - ensin Martti Ahtisaari, sitten Tarja Halonen - jäivät väistämättä Lipposen varjoon.
Halosen turvallisuuspoliittinen puhe tämän vuoden kesäkuulta viittaa Jakobsonin mielestä siihen, että tasavallan presidentti on ottamassa ulkopolitiikan ohjakset käsiinsä.
Jakobson kirjoittaa, että presidentti Kyösti Kallion aikana ulkopolitiikka ei johtanut presidentti enempää kuin pääministerikään, vaan ensin valtiovarainministeri Väinö Tanner ja Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti yhdessä sekä loppuvaiheessa syksyllä 1939 ulkoministeri Eljas Erkko.
Vasta sotien jälkeen ulkopolitiikan johto pysyi tiukasti presidentin käsissä - ensin J.K. Paasikiven, sitten Kekkosen. Jakobson luonnehtii, että Paasikivi toimi parlamentaarisen järjestelmän puitteissa; Kekkonen lamaannutti parlamentarismin voidakseen pitää vallan omissa käsissään.
"Mauno Koivisto rajoitti oma-aloitteisesti presidentin valtaoikeuksia, ennen muuta hänen oikeuttaan eduskunnan hajottamiseen, mutta piti ulkopolitiikan ohjakset tiukasti omissa käsissään."
"Kekkonen luotti
vain KGB:n miehiin"
Jakobson totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa, ettei esitä Kekkosen valtakaudesta objektiivista, tieteellistä analyysia, vaan oman subjektiivisen arvion.
Jakobson kritisoi erityisesti Kekkosen suhdetta Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. "Hän pelasi idänkorteilla omaa peliään ja vain oman harkintansa mukaan väläytti niitä muille. Hän ei luottanut kehenkään - paitsi KGB:n miehiin, jotka oli tiukasti koulutettu pitämään suunsa kiinni."
Karjalan palauttaminen muodostui Jakobsonin mukaan Kekkoselle pakkomielteeksi. "Hänhän jopa tarjosi Viipurista korvaukseksi osan Lappia, joka olisi muodostunut käytävän Neuvostoliitosta Norjan rajalle."
Jakobson arvioi, että Karjala-kysymys legitimoi Kekkosen mielestä kaiken sen, minkä hän teki oman asemansa vahvistamiseksi.
"Kekkosella oli äly, kyky, taito, tahto, oveluus ja häikäilemättömyys - kaikki ominaisuudet, jotka olivat tarpeen johtajuuden saavuttamiseksi ja varistamiseksi", Jakobson kirjoittaa.
Hän harmittelee, että puolueet eivät enää vedä puoleensa lahjakkaita nuoria ihmisiä. "Politiikka oli 1970-luvulla kaikki kaikessa, nyt business houkuttelee."
Jakobson muistelee, miten Kekkonen vaiensi aikanaan nuoret toisinajattelijat, jotka loivat muun muassa käsitteen "Suomen ja Neuvostoliiton turvallisuusyhteistyön". Jaakko Kalela sai paikan presidentin kansliasta ja Jaakko Blomberg pääsi ulkoministeriöön.