Ehkei ollut paras mahdollinen enne EU:n uudelle perustuslaille, että sen loppuhionta aloitettiin fasistidiktaattori Benito Mussolinin rakennuttamassa palatsissa.
Suomalaisten ei kuitenkaan kannata yöuniaan menettää sen takia, mitä EU:n uusi perussopimus eli perustuslaki aikanaan tuo mukanaan. Tietenkin voi käydä niinkin, että joku Irlanti tai - vielä pahempaa - Ranska hylkää sopimuksen kansanäänestyksessään, jolloin kaikki pelot EU:n yhteisestä puolustuksesta tai suurten ylivallasta olivat turhia.
Mutta huolet ovat turhia siinäkin tapauksessa, että sopimus syntyy ja ratifioidaan kaikissa 15 vanhassa ja kymmenessä tulevassa jäsenmaassa. Perustuslain sisällöstä on sovittu jo 95 prosenttia, eikä kiistanalaisista viidestä prosentista millään kehkeydy sellaista joka mullistaisi meidän elämämme.
Maastrichtin sopimusta olisi aikanaan kannattanut lukea suurennuslasin kanssa, sillä sieltä löytyi euro. Tuleva perustuslaki, joka luultavasti saa nimekseen Rooman sopimus tai Rooma II, virtaviivaistaa ja yksinkertaistaa EU:n työskentelyä, mutta mitään vallankumousta se ei tuo tullessaan.
Ensinnäkin on painokkaasti sanottava, ettei EU:sta tule sotilasliittoa. Yhteisen keskuksen perustaminen asehankintoja varten on vielä kaukana siitä, että liittolaiset sitoutuisivat tulemaan Suomen avuksi, jos meidän kimppuumme käytäisiin jostain ilmansuunnasta. Voi olla, että perustuslaki antaa halukkaille mahdollisuuden kehitellä yhteistyökuvioita puolustuksen alla, mutta minkäänlaista haastajaa ei siitä Natolle tule, ei niin kauan kuin Britannia on EU:n jäsenenä.
Keskustelu EU:n puolustusulottuvuudesta on Suomessa saanut ylimitoitetun painoarvon, ehkä sen takia että puolustusratkaisut ovat meillä muutenkin nyt ilmassa.
Suomen ja Itävallan aktiivisuus pienten maiden, "seitsemän kääpiön", puhetorvina on kaikin puolin hienoa toimintaa, mutta erilaiset laskukaavat ministerineuvoston päätöksenteossa ovat enemmän EU-asioiden puuhailevien virkamiesten päänsärky kuin tavallisen kadunmiehen elämää mullistava asia.
Myöskään "oman" komissaarin säilyttäminen ei ole sellainen elämän ja kuoleman kysymys kuin on annettu ymmärtää, vaikka tietysti on mukavaa että osaa kirjoittaa ainakin yhden EU-herran nimen varmasti oikein.
Ei kannata kavahtaa myöskään suunnitelmia EU:n "presidentistä" tai ulkoministeristä, ellei jommallekummalle kasata tämän jutun ensimmäisessä kappaleessa mainitun herran valtaoikeuksia. Tuskin niin käy, vaan kyseessä on vain kikka, jolla EU:n sanomalle saadaan painoarvoa, kun epämääräisen instituution asemasta löytyy lihaa ja verta oleva ihminen. Eli lopulta unionille saadaan se kuuluisa puhelinnumero, jota Yhdysvaltain taannoinen ulkoministeri Henry Kissinger oli niin kovasti kaivannut.
Kun perustuslailla ei siirrellä rahaa suuntaan taikka toiseen, alkaa totinen vääntö vasta sitten, kun uudesta rahoituskehyksestä päästään neuvottelemaan. Silloin ovat kyseessä vuodet 2007:stä eteenpäin ja neuvottelupöydässä mukana myös tulevat jäsenmaat.
Puola on jo nyt hallitusten välisessä konferenssissa solminut strategisen kumppanuuden samankokoisen Espanjan kanssa ja samanlaisia liittoja on odotettavissa tulevissa rahoitusneuvotteluissakin.
Silloin käydään suomalaistenkin kukkarolle. Se on hinta siitä, että Eurooppa yhdistyi.