Suhteet Venäjään ovat kunnossa ylätasolla, mutta käytännön ongelmia piisaa.
Venäjän presidentti Dmitri Medvedev saapuu tänään Suomeen viralliselle valtiovierailulle. Näin ei pääse katkeamaan pitkä perinne, jossa yhteydet korkealla valtiollisella tasolla jatkuvat. Hyvä näin. Niillä on oma arvonsa.
Ylätason hyvien suhteiden ei pidä kuitenkaan antaa peittää sitä tosiasiaa, että arkipäivän politiikassa ja käytännön yhteistyössä huolenaiheita ja ongelmia on riittämiin. Oli hyvä, että hallituksen Venäjä-toimintaohjelma tuli julki sopivasti vierailun alla ja ettei ohjelma pyri peittelemään sitä, mikä suhteissa ja Venäjän sisällä mättää Suomesta katsottuna.
Naapurisuhteiden ongelma on se, etteivät ylätason hyvät suhteet eivätkä aina edes tehdyt sopimukset muutu käytännöksi. Toimeenpano tökkii Venäjän puolella. Ongelmatonta ei ole sekään, että kasautuvia ongelmia täytyy liian paljon ratkaista ylimmältä tasolta haettavalla työntöavulla. Tällainen menettely vastaa Venäjän historiallista perinnettä, mutta ei ole kyllä modernia eikä tehokasta.
Voimistuvan Venäjän itsetietoinen ja voimaakaan kaihtamaton ulkopolitiikka on herättänyt huolta myös Suomessa. Venäjän rooli Tallinnan pronssisoturikiistassa keväällä 2007 antoi tästä esimakua ja Venäjän--Georgian sota viime syksynä vieläkin enemmän.
Toimintaohjelman toteamus, ettei Venäjä noudattanut Georgian kriisissä kansainvälisen yhteisön keskeisiä periaatteita, on paikallaan. Venäjän julkituoma etupiiriajattelu ja halu suojella ulkomailla asuvia kansalaisiaan aiheuttavat päänsärkyä entisen Neuvostoliiton alueella, mutta kyllä molempiin liittyy myös vissi Suomi-näkökulma.
Kun Venäjän presidentti vaihtui Vladimir Putinista Medvedeviin, arvuuteltiin uutterasti, mikä Venäjän politiikassa muuttuu. Ainakin Medvedevin ensimmäisenä vuotena muutokset ovat jääneet kosmeettisiksi. Suomen ja Venäjän suhteissa vaihdoksen takia on muuttunut tuskin muuta kuin Venäjän presidentin nimi. Ilmassa roikkunut odotus Venäjän nopeamman oikeusvaltiokehityksen ja sananvapauden parantumisesta ei ole vielä juurikaan muuttunut Medvedevin puheista teoiksi.
Suomen kannalta tärkeä kysymys Venäjä-suhteissa on, missä määrin suhteita hoidetaan EU:n kautta ja missä määrin kahdenvälisesti. Tässä tasapainottelussa vastakkain ovat olleet samassa ministeriössä istuvat ulkoministeri Alexander Stubb ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen. Asetelma muistuttaa tavallaan neuvostovuosien ikuista kiistanaihetta, määrittikö yya-sopimus Suomen koko ulkopolitiikkaa vai oliko se vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pohja.
Toimintaohjelmassa asia on ratkaistu näppärästi. Venäjä-politiikan lähtökohdaksi asetetaan sekä kahdenväliset suhteet että Suomen EU-jäsenyys. Ne täydentävät ohjelman mukaan toisiaan, eikä unionin Venäjä-politiikka korvaa kahdenvälisiä suhteita. Sanajärjestys voisi olla myös toisin päin, sillä pienen Suomen rahkeet vetää täysin omaa linjaa ovat vähäiset. Ja aivan kuten ohjelmassa todetaan, Venäjä hyödyntää kerkeästi unionimaiden keskinäistä Venäjä-eriseuraisuutta.
Suomen valtiojohto on etukäteen toivonut kuulevansa enemmän Medvedevin esittämästä Euroopan uudesta turvallisuussopimuksesta. Kysymys on siitä, ettei Venäjä ole tyytyväinen Naton laajenemiseen ja esimerkiksi Etyjiin, jota se oli itse luomassa. Valtiojohdon toive on tietysti kohtelias, mutta kuten toimintaohjelmassa kiemuraisesti sanotaan, "EU:n ja Naton piirissä on korostettu nykyisistä sopimuksista kiinni pitämistä ja laajapohjaisemman keskusteluagendan merkitystä".