Iranilaisen Abun nimi on muutettu ja osa haastateltavista ja kuvattavista esiintyy nimettöminä heidän oman turvallisuutensa vuoksi.
Tiistainen kipakka pakkasaamu ei häiritse turkestanilaista Subi Rustamia. Kiinasta itsenäisyyttä tavoittelevaan uiguurien kansaan kuuluva mies on tottunut kotimaassaan samanlaisiin pakkasiin.
Aamupäivällä Heikinharjun vastaanottokeskuksessa on kuin missä tahansa laitoksessa - sairaalassa, vankilassa tai armeijassa. Odottamista, ajantappamista, loikoilua, teeveen katselua, ruoan tekoa, pikkutoimia.
Kaksikymppinen uiguuri tekee ruokaa, kalapiirakkaa, joka muistuttaa kovin paljon italialaista perinneruokaa pizzaa. Mutta ei ole ihan sitä.
Töihin! Ehei. Kolmen kuukauden oleskelun jälkeen turvapaikanhakija voi mennä töihin, mutta kieli- ja ammattitaidottoman ulkomaalaisen ei taatusti ole helppo löytää työtä. Metsästä voi poimia puolukoita tai tehdä pientä bisnestä myymällä jotain. Mutta talvella puolukkakelit eivät ole kovin otolliset.
Joku kävelee edestakaisin käytävällä, mutta suurin osa asukkaista on kämpissään. Huomenet ja heit kuuluvat eri kielillä silloin tällöin, mutta harva puhuu toisilleen muuta.
Osaston asukkaat ovat muslimeja, mutta rukous ei kuulu osaston eikä Rustamin aamurutiineihin. Hän käy muutamia kertoja vuodessa moskeijassa, aivan samoin kuin suomalaiset kirkossa. Se riittää.
Aulassa mekastaa arabikanavan uutislähetys, mutta arabian kieli ei avaudu uiguurille. Näiltä lakeuksilta on turha etsiä uiguurin kieltä. Rustam tietää vain yhden muun äidinkieltään puhuvan Oulussa asuvan ihmisen. Teeveetä tuijottava joukko on kansainvälistä: yksi Afganistanista, toinen Iranista ja loput Irakin kurdeja.
Turkinsukuisen äidinkielensä lisäksi Rustam hallitsee kiinan, jota hänet pakotettiin opettelemaan kotimaansa koulussa.
Englanti? "A little bit." Suomi? "Heihei. Vähän."
Rustam ei voi pohtia tovereidensa kanssa kovin syviä syntyjä. Kaupoissa mies selviää pikaenglannilla kohtuullisesti. Kirjastossa hän lukee suomalaisia lastenkirjoja, koska niiden kieli on helppoa.
Heikinharjun vastaanottokeskuksessa on arkinen työpäivä. Yhtään uutta turvapaikanhakijaa ei tule tiistaina, eikä kukaan lähde pois.
Sähköfirman miehet korjaavat laitteita. Rappaus tippuu ulkoseinästä. Maali ei olisi pahitteeksi.
Poikien pikasiivouksia
Iranilainen Abu (nimi muutettu) vie huoneeseensa rikkalapion ja harjan, eikä siivous vie taatusti pitkään. Harja pysyy kyllä kädessä, vaikka mies ei osaa kirjoittaa tai lukea.
Nuoret miehet siivoavat huoneensa, kun siellä on roskaista. Kämpät ovat jokaisen yksityisaluetta, ja on jokaisen oma asia, milloin harja heiluu.
Asukkaat siivoavat käytävät ja keittiön vuorotellen. Edellinen kokkaaja ei ole ollut turhantarkka, koska keittiö on siivottomassa kunnossa.
Vastaanottokeskuksen asukkaat saavat toimeentulotukea, jolla on tultava toimeen. Tuesta näpätään pois kymmenen prosenttia, koska asunto on ilmainen. Yksinäisen tuki on vuoden alusta 350,45 euroa kuukaudessa. Jokainen ostaa ruokansa sekä vaatteensa ja muut kulutustavaransa. Bussimaksut tekevät melkoisen loven kukkaroon.
Asukkaille kuuluu ilmainen sairaudenhoito ja lääkärin määräämät lääkkeet. Ohjaajat järjestävät vapaa-ajan toimintaa ja auttavat asukkaita. Suomen kielen opetusta annetaan 6-10 tuntia viikossa.
Asuminen on samanlaista kuin opiskelijoiden soluasunnoissa. Paitsi, että osastolla voi olla 30-40 asukasta.
Iltapäivällä vastaanottokeskuksessa on ryhmäkodin lasten iltapäiväkerho. Se ei vedä. Osallistujia on vain puolenkymmentä.
Kieltä kesyttämässä
Subi Rustamilla on koulua kolmena päivänä viikossa. Päähän päntätään suomen kieltä ja meikäläistä elämäntapaa.
Nuorimies ei ole jäänyt punkkaan makaamaan, vaan pelaa jalkapalloa, käy uimassa sekä pelaa biljardia ja pingistä.
Toimeentulotukea hänelle napsahtaa kuukaudessa 344 euroa, josta osa lähtee äidille Turkestaniin. Poika on tarkka ostaja, joka käyttää tarjoukset ja alet hyväkseen.
Nuori mies ei juo viinaa. Yksi tai pari koffia tai karjalaa voi mennä kavereiden kanssa, mutta kukaan ole tiettävästi tavannut häntä örveltämässä Kiikelin rannoilla.
Vastaanottokeskuksessa ohjaaja auttaa nuorta, joka on saanut huonoja uutisia perheestään ja kotimaastaan.
Odotus loppusuoralla
Rustam menee kämppäänsä, seitsemän neliön huoneeseen, joka on ollut hänen kotinaan viimeisimmät viisi kuukautta. Sitä ennen Helsingissä kului kahdeksan kuukautta.
Kalustus on yksinkertainen ja huone karu. Pöydältä löytyy tietokone, mutta huoneessa ei ole nettiyhteyttä. Miehellä on myös muutamia kavereilta saatuja uiguurinkielisiä kirjoja, pääosin romaaneja.
Odottaminen ja epävarmuus on rassannut pakolaista. "On liikaa aikaa ajatella. On yksinäistä. Tapettu isä muistuu mieleen usein." Uni ei tahdo tulla helposti silmään joka yö.
Mies on onnenpekka, sillä hän sai pysyvän oleskeluluvan Suomeen. Eikä mitään B-lisenssiä, väliaikaisratkaisua.
"Jos menisin nyt takaisin, minut tapettaisiin", hän sanoo.
A-lupa, oma lupa, oma tupa, mutta ei ihan vielä. Rustam uskoo, että pääsee asumaan kaupunkiin kuukauden sisällä.
Mutta koneiston rattaat eivät toki ole vielä kiertäneet loppuun asti.
"Oleskeluluvan saaneesta menee tieto seuraavaksi TE-keskukseen, joka tekee kuntapäätöksen. Siinä ei mene pitkään. Sitten paperit tulevat meille, jos luvan saaja haluaa Ouluun. Teknisen keskuksen kanssa on tehty sopimus, että asunnon pitää löytyä viimeistään kolmessa kuukaudessa. Yleensä menee vähemmän, mutta en uskalla tarkasti ennustaa", Oulun kaupungin maahanmuuttajatoimiston pakolaissihteeri Kyllikki Höyhtyä-Pikkarainen sanoo.
Mies voi etsiä myös itse asuntoa, mutta sitä on vaikea löytää omin päin. Asunnon saannin jälkeen Rustamia on kuin kuka tahansa kansalainen. Hän maksaa itse vuokran ja saa toimeentulotukea samojen taulukkojen mukaan kuin muutkin.
Tämän jälkeen alkaa tehostettu suomen ja suomalaisen yhteiskunnan opiskelu, vastaanottoslangilla kotouttaminen.
Rustam haaveilee opiskelevansa Oulun yliopistossa lääkäriksi. Kaupungissa hän aikoo asua niin kauan kunnes kotimaa on vapaa ja sinne voi palata turvallisesti. Siellä odottavat äiti, tyttöystävä ja veli. Tässä järjestyksessä.
Turkestanissa mies on käynyt koulua 12 vuotta, ja viimeisen vuoden hän luki yliopistossa matematiikkaa. Suomalaiset yliopistot eivät vain lotkauta korvaansa Turkestanin koulutukselle.
Vastaanottokeskuksen toimistossa iloitaan iltapäivällä. Eräs turvapaikanhakija on juuri läpäissyt kielitestin ja päässyt Raahen ammattioppilaitokseen sähköpuolelle oppiin. Onnea ja menestystä toivotellaan.
Poikkeustila kaukana
Kukaan osaston asukkaista ei ole katsonut helsinkiläisestä vastaanottokeskuksesta kertovaa teeveesarjaa Poikkeustila. Kieliongelmien lisäksi heitä eivät muutenkaan kiinnosta suomalaiset ohjelmat.
Heikinharjun tunnelma muistuttaa hieman Poikkeustilaa. Vähän kyräilyä, varuillaanoloa ja katkeruutta.
"Tämä on Suomen Quantanamo. Emme tiedä, milloin tapahtuu jotain, emmekä sitä millaisen päätöksen saamme", julistaa asukas, joka ei halua nimeään ja kansallisuuttaan julkisuuteen.
Hän ei luota tippaakaan suomalaiseen virkavaltaan; kuten ei kotimaansakaan koneistoon. Virkavalta merkitsee hänelle pakkovaltaa. Ja oikeutta päättää muiden asioista. Hänen asioistaan.
Mies pelkää kielteistä turvapaikkapäätöstä ja karkotusta.
"Ei voi kun odottaa. En tiedä mitä teen, jos minut palautetaan takaisin. Pelkään, että poliisi vie", hän sanoo.
Henkilökunta katsoo sarjaa tarkasti. Heitä nähdyt osat hymähdyttävät, mutta draama on draamaa. Kiinnostaisiko katsojia seurata pitkään vastaanottokeskuksen arkityötä, ammatillista työtä? Ei, kuten ei varmaankaan verotoimiston tai toimituksenkaan työtä. Draamalla on kysyntää. Ja seksillä.
Ohjaajat eivät myönnä hyppivänsä asukkaiden ja johtajan sänkyihin, milloin mihinkin. Eivätkä lääkärin tiedotkaan lipsahda valtapelin välineiksi. Eettiset säännöt kieltävät ehdottomasti asukkaiden ja henkilökunnan suhteet.
Joku muistelee, että Suomessa on ollut jossakin keskuksessa nälkälakko, mutta sillä haluttiin kiirehtiä oleskelulupahakemuksen käsittelyä, ei saada johtajaa pellolle.
Heikinharjussa on ollut pieniä häiriötä, ja kerran pari vuodessa poliisi kutsutaan paikalle. Riidat liittyvät yhteisasumiseen, sikamaiseen kuntoon jätettyihin keittiöihin ja tuhruisiin vessoihin, ja tietty keittiön hellavuoroihin. Kolmea liettä voi käyttää joillain osastoilla kolmekymmentä ihmistä.
Pinnat palavat joskus kunnolla.
Pallo yhdistää
Rustam ei meinaa saada iltapäivällä jalkapallokavereita millään. Aluksi Ouluhallissa ei näy ristinsieluakaan Heikinharjun vuorolla, ja ohjaaja Pontus Hällfors liikahtelee jo hermostuneesti.
Heiheit kaikuvat eri kielillä, kun lopulta tulee neljä muuta pelimiestä, kolme afganistanilaista ja yksi irakilainen. Hät´hätää saadaan kokoon kolmen miehen joukkueet, kun ohjaaja tulee mukaan peliin.
Peli ei ole ryppyotsaista eikä aivan sarjatasoa. Säännötkin olivat joiltain unohtuneet tai sitten ne on ymmärretty jotenkin väärin.
Mutta "hyvähyvä" kuuluu, eikä toimittajan tarkka korva erota veellä alkavaa viisikirjaimista suomalaista perussanaa kiperimmissäkään paikoissa. Oppi ei ole vielä mennyt perille.
Erityisen makeat naurut saa ohjaaja Hällfors, kun hän vetäisee maalipaikassa kunnon hudin. Rustam tekee kaksi maalia.
Illalla vastaanottokeskukseen tuli tieto, että sinne tulee ensi viikonloppuna kaksi somalityttöä. Keskukseen voi tulla väkeä milloin ja mihin vuorokaudenaikaan tahansa.