Yhdysvaltain autojätit ovat yhä lähempänä tuhoa, Intian tulokkaat ovat nousussa. Autoteollisuuden suuri murros on yksi talouskriisin varmimmista seurauksista.
Vientisatamissa ja varastopihoilla kautta maailman toistuu nyt sama näky: silmänkantamattomiin upouusia autoja, joita kukaan missään ei aio ostaa. Uusien autojen myynti on pudonnut kuin kivi mutta tuotanto on sopeutunut hitaammin markkinoiden katoamiseen. Tuloksena tästä on valtava ylitarjonta.
Mitä näille sateessa seisoville autoille tapahtuu? Ajan myötä lienee odotettavissa hurjia tarjouksia, jotka osaltaan syövät tilaa seuraavien uutuusmallien myynniltä. Syntynyt markkinahäiriö ei hevin sula pois, ja samaan aikaan koko maailman autoteollisuus on muutoksen kourissa.
Suuri ja kallis ei enää ole valttia. Pieni ja halpa on. Se tietää menestystä vain niille, jotka pystyvät sopeutumaan nopeimmin.
Yhdysvalloissa Barack Obama on juuri pakottanut General Motorsin pääjohtajan eroamaan. Yhtiötä ei ole kansallistettu, mutta sen kohtalo on liukumassa valtion käsiin. Chrysleria Obaman hallinto on pakottamassa liittoon Fiatin kanssa.
Molempien amerikkalaisyhtiöiden yllä leijuu yhä lähempänä oleva konkurssin uhka, ja ne imevät valtion tukia kuin sienet. Ford on sinnitellyt vähemmin vaurioin, mutta koko amerikkalainen autoteollisuus nykyisellään on vailla näkymää tulevaisuudesta.
Yhtiöt eivät yksinkertaisesti tunnu tietävän, mitä niiden pitäisi tehdä. Sitä paitsi tekisivätpä ne mitä vain, juuri nyt uusien autojen kauppa ei kerta kaikkiaan käy. Ei isojen, ei pienten.
Sen sijaan toisella suunnalla tapahtuu. Automaailman suuri tapaus oli viime viikolla Intiassa, eikä koskaan tätä ennen intialaisyhtiön uutuusmalli ole saanut samanlaista maailmanlaajuista huomiota. Tata-yhtiö sai vihdoin ja viimein näytille lupaamansa maailman halvimman auton, Nanon.
Sen massatuotanto on vielä kaukana, mutta markkina on helppo nähdä. Kehittyvissä maissa on valtavasti ihmisiä, jotka eivät mitään muuta uutta autoa pystyisi ostamaan.
Mutta sama suuntaus on näkyvillä myös perinteisesti rikkaammissa maissa, joissa käsitys "kansanautosta" on unohdettu aikaa sitten. Elintasokilpailun myötä autoissa on vallinnut suuruuden logiikka.
Se ei välttämättä enää päde, ei etenkään jos talouskriisi pitkittyy.
Edessä on toinenkin ilmeinen murros, pyrkimys kulutuksen ja sen myötä päästöjen vähyyteen. Juuri nyt öljyn hinnan raju lasku on hidastanut tätä kehitystä, mutta suunta on vääjäämätön. Muuta vaihtoehtoa ei voi olla.
Koko alaa järjestellään nyt uudelleen. Euroopassa ainakin Saabin, Volvon ja Opelin kohtalot ovat yhä auki. Pelissä on samalla valtava määrä työpaikkoja, joita ei haluta menettää. Käsillä on kuitenkin murros, josta kaikki eivät voi selvitä.
Alan kriisi ei silti saa olla syy luopua kiristyvistä päästö- tai muista ympäristövaatimuksista. Euroopassa niin ei näytäkään käyvän, mutta Yhdysvalloissa asetelma on haastava. Pitääkö valtio väkisin pystyssä vanhakantaisesti ajattelevaa teollisuutta vai annetaanko sen kaatua ja toivotaan tilalle syntyvän jotain uutta? Estääkö vai edistääkö kriisi ympäristöajattelun ujuttamista myös amerikkalaiseen autoiluun? Tämän kysymyksen hoitaminen voi sisäpoliittisesti olla ratkaisevaa koko Obaman presidenttikauden sujumiselle.
Nyt tulevaisuus näyttää olevan tehtailla, jotka kykenevät ajattelemaan toisin ja luomaan jotain Nanon kaltaista uutta. Niiden valmistajien nimet tuskin ovat samoja kuin mihin on totuttu.