Suomen liittymisestä Natoon näyttää olevan aika monta mielipidettä. Niin monta, että niistä ei taideta yksimielisyyteen päästäkään.
Koska jokin ratkaisu kuitenkin pitänee ennen pitkää tehdä, nyt on korkea aika ryhtyä miettimään vakavasti, minkälaisia vaihtoehtoja Natoon menemisessä on.
Onneksi niitä on useita, tarvittaessa niin paljon, että kaikki saadaan jollakin tavalla tyytyväisiksi. Ensinnäkin on tietysti tämä virallinen kanta, jonka mukaan emme pyri Natoon emmekä mene sinne ainakaan mitenkään omin voimin, mutta jos maailman myrskyt heittelevät pientä Suomea jälleen kerran kuin ajopuuta, niin sittenpähän ollaan siellä. Siis Natossa. On yritetty olla olematta, mutta ei mahdettu mitään. Tilanne on suurin piirtein sama kuin siinä tapauksessa, että Nato tulee tänne, vaikka me emme mene minnekään.
Astetta aktiivisempi vaihtoehto on kansanäänestys. Sen tulos tiedetään etukäteen: noin 70 prosenttia sanoo, että ei liitytä Natoon, 15 prosenttia että liitytään ja loput eivät osaa sanoa. Kansanäänestyksen jälkeen siis Natoon joudutaan liittymään kansan tahdon vastaisesti, mutta onpahan kansalle annettu tilaisuus sanoa mielipiteensä.
Seuraava konsti on ns. Pekka Peitsen linja, jota ainakin Paavo Lipponen näyttää suosivan omalla hiljaisella tavallaan. Sehän on sellaista, että ensin haukutaan Nato ihan lyttyyn, mutta sitten käännetään kelkkaa ja aletaan haukkua lyttyyn Naton vastustajia. Linjaa nimitetään reaalipolitiikaksi.
Viime aikoina reaalipolitiikka on kehittynyt jo pitemmällekin, dadaismiksi. Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme kovin suureen ääneen sano Natolle "da" - eli "kyllä" - meillä ei ole mitään syytä sanoa myöskään "njet" - eli "ei". Jos joku sanoo, hän syyllistyy natovastaisuuteen ja neulanpistopolitiikkaan.
Ei kestäne kauan ennen kuin todelliseksi vaihtoehdoksi tulee myös ns. tukka putkella -doktriini, jolla ei ole Kekkosen kanssa enää mitään tekemistä, koska Kekkosella ei ollut tukkaa, joka olisi voinut olla putkella. Siis Natoon mennään, jotta nuppi tutisee.
Tästä ei ole enää pitkäkään matka siihen, että ainakin Paavo Lipponen jouduttaneen sitomaan kiinni vankkaan petäjään, jotta hän ei ryntäisi Natoon ihan ennen aikojaan. Tai jos silti ryntää, voimme ainakin näyttää maassa kannontyngän tai ison montun, joka osoittaa, että yritettiin sitä hillitä.
Luultavasti jo näistä vaihtoehdoista löytyy isänmaallemme sopiva tapa siirtyä Naton jäseneksi. Ellei muu auta, voimme käyttää niitä useita kerralla, vaikka kaikkia, tai keksiä lisää. Tällä tavalla ei vuosikymmeniä vaalimaamme rauhanomaiseen ja keskinäiseen konsensukseen perustuvaan maltilliseen ulkopoliittiseen linjaan pääse syntymään sellaista säröä, jolka murentaisi linjamme uskottavuutta.