Kun kuuluu puhetta strategiasta, on syytä poistaa varmistin. Kun sanat missio, visio, kehittäminen, luovuus ja innovaatio kuuluvat, on aika siirtyä sarjatuleen.
Tämmöinen vanhan sanonnan mukaelma tuli taas kerran mieleen, kun VTT:n, Akatemian ja Tekesin pääjohtajat sekä Sitran yliasiamies kirjoittivat (HS 1.4.2010) uudenlaisen innovaatiostrategian tarpeesta.
Kyse ei ollut aprillipilasta, asia on tärkeä ja tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta viestin läpimenon kannalta foorumi taisi olla väärä. Strategiaherrojen ja bonusjohtajien olisi viisaampaa puhua vain keskenään visio-, missio- ja arvoseminaareissaan.
Laajemmassa julkisuudessa heidän ontto fraseologiansa aiheuttaa vain pahaa ihottumaa meissä rivikansalaisissa, jotka saamme päivittäin työpaikoillamme todistaa inhimillisten ja aineellisten pääomien turhanpäiväistä tuhlaamista ja luovan iloisen yrittämisen lannistamista, kun näitä alati vaihtuvia strategioita "jalkautetaan" toimeenpantaviksi.
Tässä mielessä näyttää olevan yhdentekevää, onko töissä pörssiyhtiössä vai yliopistossa. Koko Suomi on kuin 1980-luvun Kansallispankki, joka uudisti strategioitaan ja johtamisjärjestelmiään niin tiuhaan, että alkoi olla aihetta puhua jo syysorganisaatiosta, talviorganisaatiosta, kevät... Kuka muistaa, miten KOP:n kävi?
Sama päähuomion oikeasta tekemisestä varastava byrokratia kokonaisrahoitusmalleineen, jo perusasetuksiltaan valheellisine ja nuorisoa pakkodemoralisoivine työajanseurantaraportointeineen, ihmisistä karkeaa pilkkaa tekevine "kannustimineen" ja muine idioottimaisuuksineen on tunkeutunut kaikkialle suomalaisiin organisaatioihin, milloin muka EU:n pakottamana, milloin muodinmukaisten kansainvälisten mallien jälkijättöisen säälittävänä apinointina.
En tiedä mikä on yrityksissä kasvattanut itse itseään ruokkivaa byrokraattista strategia- ja kehittämispuuhastelua -- kenties liian nuoret ja kokemattomat johtajat, jotka hakevat tukea konsulttiarmeijalta ja liikkeenjohtokirjallisuudesta? Vailla alan kokemusta KOP:n pääjohtajaksi 1914 valitusta J. K. Paasikivestä joka tapauksessa kerrottiin, että hän oli "aina aamulla samaa mieltä kuin hänen edellisyönä lukemansa kirja".
Aika monen tuottavuutta ja tehokkuutta heikentävän tyhmyyden kohdalla saamme ainakin yliopistoissa kiittää opetusministeriön ohella Akatemian ja Tekesin ukaaseja -- tai niin ainakin yliopiston johto on päättömiä "vuosisadan uudistuksia" meille "jalkauttamisen" kohteille perustellut, kaiketi omaa vastuutaan pakoillen.
Taustalla vaikuttanee vahvasti valtiovarainministeriö, joka jatkuvasti ampuu omaan jalkaansa seuraamalla uskollisesti uuden julkishallinnon johtamisoppeja. Tehokkuuden sijasta nämäkin muotiopit lihottavat ikävä kyllä vain omalakisesti paisuvaa byrokratiaa ja kaiken muun pahan lisäksi ajavat kohtuullisen hyvin toimineet organisaatiot sekaannuksen tilaan.
Kun ongelmia korjataan sitten samalla lääkkeellä, joka ne aiheutti, tulokset ovat sen mukaiset. Kuvaavaa on, että vielä 1980-luvulla yksi kamreeri parin kolmen sihteerin kanssa hoiti mainiosti parin sadan hengen viraston koko talous- ja henkilöstöhallinnon.
Mutta katso, valtiovarainministeriön uusien johtamisoppien ja sähköisten tietojärjestelmien jäljiltä hallinto vaatiikin nyt jo 20 korkeakoulutettua ammattilaista, joiden päät ja power pointit kolahtevat toisiaan vasten toinen toistaan hienommissa ja elämälle vieraammissa strategian kehittämistehtävissä.
Nämä kaikki voimavarat ovat poissa varsinaisten tehtävien suorittamisesta, joita joudutaan karsimaan kaikille vahingoksi. Maan ja maailman taloutta ja kulttuuria ei näillä opeilla pelasteta, mutta julkisuuteen tehokkaasti levitettynä ne kyllä edistävät väistämättä toista tuhoisaa suhtautumistapaa työpaikoilla: pannaan pensselit santaan ja rukkaset naulaan, eihän tässä muukaan auta. Karavaanikaan ei jaksa loputtomiin kulkea jatkuvan sabotaasin alaisena.
Asialla on kai hyviäkin puolia. Pätevät ihmiset, jotka haluavat tehdä aidosti hyödyllistä, hyppäävät tympäytyneinä ulos suurista organisaatioista -- hallinnosta, korkeakouluista, pörssiyhtiöistä -- ja ryhtyvät yrittäjiksi. Tästä on upeita esimerkkejä viime vuosilta.
Kannattaa silti kysyä, päästäisiinkö vastaavaan yritteliäisyyden edistämiseen muinkin kuin näin kalliiksi käyvin keinoin. Vanha strategiakäytäntö oli ehkä sittenkin parempi kuin pussillinen uusia. Ennen strategiaa & kehittämistä tarvittiin vain soveliaaksi aiheeksi edustus- ja matkalaskuihin, kun johtajakavereitten kanssa oli kiva pörrätä Lapin kelomajoissa ja maailman turuilla.
Näin on edelleen siitä päätellen että ne "kaikki", jotka kuuluvat valtakunnan "kaikkiin", olivat myös tänä pääsiäisenä vahvasti edustettuina pohjoisen laduilla. Yleiselle edulle vaarallista strategia- ja kehittämishömpästä on tullut, kun näitä edustuslaskujen otsikkoina harmittomia sekavuuksia on ryhdytty levittämään toimeenpantavina viisauksina. Organisaatioiden yläpäässä lienee aivan liikaa löysää, muuten moiseen kehittelyyn ei olisi aikaa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.