Suomen Akatemian pääjohtaja Markku Mattila pyörittelee sormiaan epämääräisen ympyrän muotoon ja kysyy: "Olisikohan se tällainen?" Nimittäin ihmisen aivot. Taustan, Akatemian Mediasalin lämpiön seinän täyttää taideteos, joka muistuttaa aivoja, vaikka se kuvaa ihan vallan muuta - taiteilija Soili Arhan Isoäidin pitsiliinaa.
Tästähän tässä on kysymys: mitä meidän aivomme tuottavat. Mitä me viemme maailmalle ja millä me elämme tulevaisuudessa. Suomen Akatemian tehtävä on löytää ihmiset, joiden pääkopan kapasiteetti riittää tuottamaan jotain sellaista, mihin muut eivät kykene.
Etsinnässä on uusia Artturi Ilmari Virtasia (voitti Nobelin kemian palkinnon vuonna 1945) - pellepelottomia, joiden ansiosta jonain päivänä Suomi saisi vaikka uuden tiedenobelistinsa. Se ei suinkaan ole mikään itsetarkoitus, mutta hivelisi kovasti pientä, huippututkijoita tuottavaa Suomea.
"Seuraava nobelisti voi olla vaikka hän"
Seinän toisella puolella aulan näyttelytelineissä kerrotaan 60-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävän Akatemian huippuyksiköistä ja tutkimusohjelmista.
"Kyllä seuraava Nobel-palkinnon saaja voi olla vaikka hän", Markku Mattila pysähtyy taulun luo ja osoittaa yhtä kuvassa näkyvää tiedehenkilöä. Ei puhuta nimistä, ettei petytä.
Tiedeihmisen on myytävä itsensä ja tieteensä tulokset taidolla ennen kuin moinen nobelistin kunnia lankeaa hänen harteilleen.
Nobel-palkinnon saaminen vaatii tieteellisten ponnistelujen lisäksi tunnettavuutta kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Suomi on tunnetusti aika kaukana tiedemaailman mekoista, vaikka tieteen kentässä sinänsä arvostettu maa onkin.
"Kyllä Suomella varteenotettavia kandidaatteja on. On henkilöitä, jotka ovat kärkiehdokkaiden joukossa ja voivat saada palkinnon koska tahansa", Mattila uskoo.
Opettaja innosti
poikia polille
Markku Mattila ei ole mikään perikuva hajamielisestä professorista, vaikka takana on mittava professorin ura. Päinvastoin. Hän vaikuttaa varsin säntilliseltä. Liituraitapuku on ojennuksessa ja punainen solmio piristää muuten harmahtavaa olemusta. Mattila hymyilee herkästi, puhuu sujuvasti ja välillä käsillään. Sormet nappaavat mielellään jonkin esineen pöydältä hypisteltäväkseen.
Pääjohtaja katsoo suoraan silmiin metallisankaisten silmälasiensa takaa. Hän puhuu vakuuttavasti, vaikka sanookin usein, että asialla on puolensa ja puolensa. Tällä tavoin hän kiertää ottamasta yksioikoisia kannanottoja ja osoittaa samalla lähestyvänsä asioita tiedemiesmäisesti. Syntyy vaikutelma, että hänessä on selvästi enemmän pohdiskelijan kuin poliitikon vikaa.
Kauppiaan pojan kiinnostus tiedettä ja tekniikkaa kohtaan syntyi jo lukiossa, Forssan yhteislyseossa. Silloinen matematiikan ja fysiikan opettaja Aarre Saarnio oli keksijämiehiä, joka havainnollisti luonnonlakeja kehittämillään vempaimilla. Se innosti niin, että puolet valkolakin saaneista pojista haki polille (teknilliseen korkeakouluun) ja puolet heistä pääsi. Markku Mattila yhtenä.
Teknillisessä korkeakoulussa Mattila löysi omaksi alakseen turvallisuustekniikan, minkä professuuria hän hoiti lähes pari vuosikymmentä. Tutkimusalana oli riskien tunnistaminen, arviointi ja turvallisuusjohtaminen. "Nämä asiat olivat uusia ja ainutlaatuisia Suomessa silloin kun aloitin."
Nyt turvallisuus ja riskienhallinta ovat ykkösasioita sekä yrityksissä että yhteiskunnassa. Ne, jos mitkä, ovat hyviä esimerkkejä monitieteellisyydestä ja tieteiden välisestä yhteistoiminnasta. Niiden kanssa tarvitaan monen perustieteen osaamista ja näkemystä aina matematiikasta ja konetekniikasta psykologiaan ja johtamiseen saakka.
Mitä se turvallisuustekniikka oikein on? Lyhyesti sanottuna sitä, että yritetään välttää vahinkoja, ehkäistä ennalta. Äärimmillään se on ydinvoimaloissa. Kun puhutaan terrorismista tai ympäristön turvallisuudesta, liikutaan niin ikään turvallisuustekniikan kentällä.
Suomen tutkimus kovassa kurssissa
Suomen Akatemiaa Markku Mattila on luotsannut puolitoista vuotta. Kun hän tuli taloon, tehtäväksi muodostui toteuttaa tahtoa, jonka mukaan Suomi pärjää tässä maailmassa osaamisellaan. Kyse ei ole vain siitä, mitä me täällä osaamme, vaan miten meidän osaamisemme toimii koko maailman mitassa.
"Tämän vuoksi meidän täytyy tieteessä ja tutkimuksessa olla eturintamassa. Akatemian tehtävä on tunnistaa korkeatasoinen huippututkimus ja tukea sitä."
Suomi on tunnetusti pieni maa. Se on sitä tieteissä ja tutkimuksessakin. Maailman tutkimuksista ehkä vain prosentin siivu kuuluu meille. Tämä tietysti panee kysymään, kannattaako moiseen edes panoksia ampua. Mattilan mielestä kannattaa. Ellei meillä ole omaa huippututkimusta, emme pääse hyödyntämään muuallakaan tuotettua tietoa. Oma osaamisemme tekee meistä myös houkuttelevan kumppanin.
Mattilan mielestä suomalainen tutkimus on nyt paremmassa kurssissa kuin koskaan. Merkittävä muutos tapahtui kaksitoista vuotta sitten, kun paukkuja tutkimukseen lisättiin laman jälkimainingeissa. Tavoitteeksi otettiin, että yhteisestä kansan kakusta (bruttokansantuotteesta) irrotetaan tutkimukseen suhteellisesti vähintään se, mitä maailman kärkimaat. Tähän on päästy.
Tuloksena tästä tohtoritehtaat tuottavat tohtoreita niin, ettei enää tiedetä, mihin heidät kaikki pantaisiin. Markku Mattila kritisoi tätä näkökulmaa. Hänen mielestään tohtoreiden lisääntyminen on osoitus koulutustason noususta. Koska tutkimus- ja kehittämistyö laajenevat, tarvitaan enemmän tohtoreita. "Tohtorikoulutus on tullut tarpeeseen", hän korostaa.
Painetta lyhyen tähtäimen hyötyyn
Panostukset näkyvät jo laadussa sillä tavalla, että Suomen asema tieteen tekijänä on vahvistunut merkittävästi. Tästä puolestaan kertoo se, että Suomessa saadaan aikaan tieteellisiä tuotoksia enemmän ja meidän saavutuksiimme viitataan useimmin kuin keskimäärin EU:ssa ja kehittyneiden maiden OECD-järjestön alueella.
"Meillä on tutkijoita, jotka ovat nyt kansainvälisessä vertailussa ihan huippua", Mattila korostaa. Hän viittaa siihen, että sekä nuoret suomalaistutkijat että konkarit pärjäsivät monien muiden maiden tutkijoita paremmin uudessa Euroopan tutkimusneuvoston rahanjaossa.
Usein väitetään, että tieteen ja tutkimuksen rahoitusta ohjaa lyhyen tähtäimen hyötyajattelu. Markku Mattila myöntää, että tämä pitää paikkansa.
Suomen Akatemia yrittää kuitenkin omalta osaltaan vastata tähän Mattilan linjauksen mukaisesti: "Jotta voidaan saavuttaa hyötyä lyhyellä tähtäimellä, täytyy pohjalla olla pitkäjänteistä tieteellistä tutkimusta." Siksi Suomen Akatemia korostaa oman rahoituksensa tähtäävän nimenomaan pitkäjänteisen tutkimuksen tukemiseen.
Yliopistoille Mattilan viesti on tässä: "Lyhytjänteinen raha ei saa ohjata tutkimustoimintaa ja viedä päähuomiota yliopistojen tutkimuspolitiikasta."
Erot yliopistojen välillä ovat Akatemian pääjohtajan arvion mukaan kuitenkin melkoiset. Pari vuotta sitten arvioitiin energiatutkimuksen tasoa. Ilmeni, että joukossa oli tutkimuslaitoksia, jotka tekivät vain yksittäisiin ongelmaratkaisuihin keskittyneitä tutkimuksia.
Markku Mattila pitää tieteellisesti jossain määrin arveluttavana, että tutkimussuunnitelmia muutetaan sen mukaan, mistä rahoitusta haetaan. Tähän ei tietysti ole mitään sanomista, jos laatuvaatimukset toteutuvat. Voi olla, että jostain toteuttamishankkeesta tulee parempikin, kun se rakennetaan toiseen muottiin kuin alunperin ajateltiin.
Niille, jotka haikailevat kaikkea tiederahoitusta siirrettäväksi suoraan yliopistoille ilman, että sen jakoon osallistuvat välikädet, Mattila sanoo: "Se vaarantaa huippututkimuksen edellytykset. Suomen Akatemia rahoittaa vain kaikista parhaita tutkimuksia riippumatta siitä, mistä yliopistosta ne tulevat. Tämä parantaa tieteen laatua ja mahdollistaa tieteen uudistumisen. Näin esille pääsevät sellaisetkin ajatukset, joita ei ehkä missään yliopistossa tunnisteta, elleivät ne kuulu yliopiston omaan osaamisalueeseen."