Teatterin virkeys ja iskevyys näkyy suoraan yleisöpalautteesta - millä innolla ja massalla kansa täyttää katsomot.
Teatterin kykyä pysyä kiinni ajassa mittaa pohjoismaisten, kotimaisten ja maailman kantaesitysten määrä. Lisäksi kyllin vahvat dramatisoinnit, jotka erkanevat alkuperäiskäsikirjoituksesta, lasketaan kantaesityksiksi.
Tällaisia olivat Juha Hurmeen Vaara Teuvo Pakkalan tekstien pohjalta Oulun kaupunginteatterissa ja Kristian Smedsin Tshehov-viritys Kolme sisarta Kajaanissa.
Pohjois-Suomen teattereista kantaesityksien määrässä ovat tasoissa Oulun ja Kajaanin teatterit. Kumpikin on tuottanut 2000-luvulla lähes 30 uutta näytelmää. Rovaniemellä kantaesityksiä on nähty 16, Kemissä kahdeksan.
Maailman kantaesityksiä Oulussa on tällä vuosituhannella tehty yksi: Andreï Makinen Elämän musiikki (2006). Ohjaajina olivat vierailijat Arja Pettersson ja Jussi Helminen.
Pohjoismaiden kantaesityksiä ovat olleet Kate O´ Riordanin Pimeyden kita (2001), Torben Bettsin Kuunteleva taivas (2003) ja Ken Ludwigin Shakespeare Hollywoodissa (2006). Kaksi ensimmäistä ohjasi Leena Salonen, jälkimmäisen vierailija Mikko Kivinen.
Kajaanin teatterin ohjaaja Eero-Tapio Vuori löysi Englannin-matkallaan Oliver Jeffersin kuvakirjan, jonka sovitti lastennäytelmäksi yhdessä Emilia Pöyhösen kanssa. Uutuus Mistä pingviinit tulevat on tämän kevään Kajaanin teatterin ohjelmistossa.
"Kyseessä on ainakin Pohjoismaiden kantaesitys, ehkä jopa maailman kantaesitys", toteaa tiedottaja Pirjo Palo-Tiikkaja.
Kun oikein silmin katsotaan, kaikki suomalaisten näytelmien kantaesitykset ovat myös maailman kantaesityksiä ja lähtökuopissa vieraita maita valloittamaan.
Kotimainen draama versoo tänä päivänä rikkaasti.
Suomen näytelmäkirjailijaliitto jakaa vuosittain Lea-palkinnon parhaalle kotimaiselle näytelmälle. Viime vuoden Lea-palkintoa varten raadille lähetettiin luettavaksi 66 näytelmää, joista jäi lopulta jäljelle 45 kilpailuehdot täyttänyttä tekstiä.
Lähes puoli sataa uutta näytelmää vuodessa on melkoinen ruko tämänkokoisessa maassa.
Miksi kantaesitykset ovat niin arvokkaita?
"Aina kun luodaan uutta kotimaista näytelmää, se uusii näytelmäpohjaamme, esittelee uusia ääniä, uusia ajatuksia ja jopa uusia teemoja. Uuden esitteleminen on tärkeää, koska yhteiskunta muuttuu koko ajan", perustelee Suomen näytelmäkirjailijaliiton tiedottaja Mirja Vinberg-Mäkinen.
"Vaikka vanhoja tekstejä tietenkin dramatisoidaan paljonkin uudelleen uusista lähtökohdista, kyllä uudet teokset antavat paljon meidän teatterikentälle."
Näytelmäkirjailijaliiton näköalapaikalta kotimaista draamaa seuraava Vinberg-Mäkinen on havainnut suomalaisen näytelmäkirjallisuuden nousevan trendin.
"On taas tullut uusi, 70- ja 80-lukulaisten sukupolvi ja heidän erityisäänensä. Varsinkin nuoria naisia on paljon esillä. He kirjoittavat paljon ja heitä esitetään ammattiteattereissa."
Nuorten naisten vahvaa kaartia ovat esimerkiksi Kati Kaartinen (s. 1972), Emilia Pöyhönen (s. 1982), Maria Kilpi (s. 1979), Heini Junkkaala (s. 1975), Anna Krogerus (s. 1974) ja Satu Rasila (s. 1972).
Kati Kaartisen näytelmä Aina sai juuri ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa. Kaartisen näytelmä Kolmas kantaesitettiin Kom-teatterissa viime lokakuussa.
Emilia Pöyhösen Kuokkavieraat (2007) on näytelmä rasismista ja Suomen turvapaikkapolitiikasta. Leipäjonoballadissa (2008) kysytään, kuka on tarpeeksi köyhä leipäjonoon.
Maria Kilven Harmin paikka voitti parhaan näytelmän arvostetun Stückemarkt-palkinnon Saksassa 2007. Marraskuussa se tuli Suomen Kansallisteatteriin ohjelmistoon.
Heini Junkkaalan Kymmenen tikkua laudalla nähtiin kuukausi sitten Lasten ja nuorten teatteripäivillä Oulussa.
Satu Rasilan Kohtalona murha on ruotsiksi käännettynä Åbo Svenska Teaternin ohjelmistossa.
Kovassa kurssissa ovat myös Kokkolan teatterin tuleva johtaja Ari-Pekka Lahti (s. 1975), Paavo Westerberg (s. 1973) ja Okko Leo (s. 1971), jonka Kenttä - poliittinen murhenäytelmä nähtiin Teatteriyhdistys Irtolaisen tulkintana KokoTeatterissa Helsingissä.
Korvan taakse kannattaa laittaa nimet Otso Huopaniemi (s. 1975; Perillä 2008, Kahden puolen ikkunaa 2008) ja Tapio Kankaanpää (s. 1985; Mitä me sanotaan isälle? 2008, Viimeinen kuva 2008).
Suomalainen näytelmä esittäytyy Rostockissa Saksassa 15.-19.4.
Terve Rostock! -viikolla kuullaan
lukuteatterina Sofi Oksasen Puhdistus, Paavo Westerbergin Kotiin ennen pimeää ja Kajaanin kaupunginteatterin dramaturgin Anna Krogeruksen Rakkaudesta minuun.