Teknologian aivot ovat kiinalaisia. Näin Moosa Myllykangas tuntuu tuumanneen taiteilijan intuitiolla. Hänen installaatiossaan Bittihelvetti, 2005, suuret, koristeelliset kuviot hahmottuvat aivopoimujen ryppäiksi.
Aivopoimut koostuvat 23 000 kiinalaisesta hiuspinnistä pahvialustoillaan. Pinnit ovat tuontitavaraa 1920-luvulta. Kiina-ilmiö jylläsi silloinkin.
Myllykankaan installaatio on taidemuseon tilaustyö Oulun kaupungin 400-vuotisjuhlanäyttelyyn Oulun taidemuseossa.
Bittihelvetillään Myllykangas ottaa kantaa Oulun (nyt jo hiipuvaan) teknologiahuumaan ja elinkeinorakenteen kapeuteen. Teoksen cd-romut symbolisoivat kaiken nopeaa katoamista. Olisiko akryylilevyjen taidokkaissa kuvioissa kuitenkin jälkiä käsillä tekemisen taidon ikuisuudesta?
Teknologiakritiikkiin yhtyy myös Ossi Somman Ei kenttää, 2004, tuhon kentällään, jossa kännyköille ei ole enää eläviä käyttäjiä.
Joseph Beuysin Hiljaisuus (Ingmar Bergman), 1973, muistuttaa eleettömästi, että kulttuuria kuitenkin on.
Aikamatkan teemoja
Oulun elinkeinorakenne ei ole ennenkään ollut monipuolinen. Sen osoittaa Niilo Hyttisen neliosainen Aikamatka, 1985, joka näyttelyssä lainassa kaupunginvaltuuston istuntosalista. Oltiin riippuvaisia ylämaiden ihmisten tervasta ja lohesta, kunnes rautalaivat tyrehdyttivät tervakaupan meritse maailmalle ja Oulujoen voimalaitokset lohennousun ylävesille.
Sarjan viimeinen osa Konsensuksen ylistys saa nyky-Oulussa suorastaan ironisia sisältöjä.
Aikamatkan teemoja voi verrata Reijo Hukkasen samoin neliosaiseen, meripainotteiseen Toivo seilaa, 1984. Sarja on luonnos kaupunginvaltuuston istuntosalin samaan monumentaalimaalauskilpailuun, jonka Hyttisen Aikamatka voitti.
Hukkasen samanaikainen Oulun palo, 1984 muistuttaa voimallisesti Oulun historian eräästä juonteesta, puukaupunkia suurelta osin tuhonneista tulipaloista. Tuntemattomaksi jääneen J. Skopan 1800-luvun lopun kolmesta tulipalomaalauksesta koostuu näyttelyyn kokonainen seinämä.
Idylliä ja nostalgiaa
Oulun ja sen ympäristön vanhoja ja uudempiakin idyllejä näyttelyssä riittää. Mutta nostalgiaahan juhlanäyttelyistä usein etsitäänkin enemmän kuin kriittisiä kommentteja.
Museoihin kaivataan myös omien kokoelmien teoksia. Tältäkin osin näyttely täyttää toiveet.
Nyt taidemuseossa on iltahämyä, aamunsarastusta, kirkkonäkymiä, kuutamoa, Pokkitörmää, kauppatoria sekä Juho Mäkelän tyyniä Oritkarin rantoja voimallisine taivasnäkyineen ja Vilho Lammen aina yhtä vaikuttavia Liminka-maalauksia.
Von Wright -veljesten pohjoisen matkojen Oulu-teokset tihkuvat tunnelmia. Kunhan tummat maalaukset saisivat enemmän valoa. J.G. Hedmanin maalaus vanhasta Myllytullista Oulu ennen paloa 1822, 1824, kertoo puutarhojen ja teollisuuden auvoisasta rinnakkainelosta. Paavo Leinosen Koskenlasku Oulujoessa, 1963, muistelee tervantuontia Ouluun. Koskea enemmän maalauksessa korostuu sommittelullisesti hieno jokivarren korkea törmä.
Aivan erilaisesta 1960-luvun taiteesta mainittakoon Matti Mikkolan mehevänvärinen, liki abstraktisti rakennettu Merenrantakaupunki, 1965, vieressään oivaltavasti Teuvo-Pentti Pakkalan viitteellinen Kaupunki (Oulu), 1963.
Raimo Ahosen mustavalkoiset, valokuvien syvät perspektiivit tuovat kaupunkinäkymät 2000-luvulle.
Missä kaupunkilähiöt?
Näyttelyn teokset kartoittavat tarkoin Oulun keskustaa. Maaseutukin on hyvin edustettuna. Mutta nykytaiteilijoiden kaupunkilähiökuvaukset esittelystä puuttuvat.
Näyttelyn hyviä oivalluksia on esitellä kolme Oulu-mitalia samassa vitriinissä, Oskari Jauhiaisen Oulun 350-juhlamitali, 1955, Tuija Heikuran tuore Oulun 400-juhlamitali, 2005, sekä Riitta Helevän Oulu-mitali, 1986.
Kaikkien aikojen merkittävin oululainen (Kalevan äänestys 2005) Sara Wacklin (1790-1846) hymyilee ymmärtäväisesti näyttelyssä Ainolanpuiston muistomerkin kipsikuvaluonnoksena (1927). Tällaista Oulussa on aina ollut ja tulee olemaan. Hänhän kirjoitti jo kaiken Oulusta, kuvataiteilijat täydentävät tekstejä.
Tervaa ja teknologiaa - unelma metropolista. Oulun kaupungin 400-vuotisjuhlanäyttely Oulun taidemuseossa 25.8. saakka.