Jotakin on muuttunut. Nykyiset keihäänheittäjät viskaavat aivan eri tyylillä kuin ennen. Tekniikka on pantu uusiksi. Muutos on uusien hiilikuitukeihäiden ja entistä kimmoisampien heittoalustojen perua. Näillä markkinoilla Seppo Rädyllä ja muilla takavuosien suuruuksilla ei enää olisi sanansijaa.
"No, ei aivan noinkaan", Aki Parviainen, maailmanmestari vuosimallia 1999 jarruttelee.
"Heittotekniikka ei itse asiassa ole muuttunut ollenkaan", hän iskee tyrmäyksensä.
Sen Parviainen myöntää, että maallikon silmään nykyheittäjien tyyli saattaa näyttää erilaiselta - varsinkin, jos mielissä kummittelevat Rädyn, Ari Pakarisen, Harri Hakkaraisen tai vaikkapa Sami Saksion vahvat hahmot. Hakkaraisen lempinimi Hiipivä Halkopino kertoo oikeastaan kaiken oleellisen tämän miesjoukon tyylistä heittää keihästä: hiljaa hyvää tulee.
"Niinpä juuri. Nyt huipulle on kiivennyt kavereita, jotka heittävät ällistyttävän kovalla vauhdilla", Parvaiainen sanoo ja oikaisee kuvitelmat Rädyn tyylistä.
"Sepon vauhti saattoi näyttää hiljaiselta, mutta se mies osasi kiihdyttää vauhtiaan loppua kohti. Sitä paitsi Sepolla oli hyvä tekniikka ja valtavat voimat. Ei tuollaisia tuloksia (ennätys 96,96) kukaan heitä pelkällä kädellä."
Yksi maali,
monta tietä
Keihäänheitto on periaatteessa harvinaisen yksinkertaista touhua: keihäs lentää pitkälle, kun se lähtee kovaa, sopivassa kulmassa ja oikeaan asentoon.
"Lähtönopeus on edelleen pitkän kaaren oleellisin yksittäinen tekijä. Yksi metri sekunnissa lisää vauhtia, ja keihäs on viisi metriä kauempana viivasta", Aki Parviainen sanoo.
Se onkin jo mutkikkaampi juttu, miten keihään saa riittävän kovalla vauhdilla taivaalle. Avainsana on vetoasento: vauhti, vartalon voima ja vihoviimeinenkin käden piiskaus pitäisi saada kohdistettua optimaalisesti keihääseen.
Sudenkuoppia on lukemattomia: tukijalka pettää, heittokäsi lähtee liikkeelle liian aikaisin, vartalo kiertää liikaa, keihään kärki karkaa väärille urille...
Tavoite on kaikilla sama, mutta teitä maaliin on monta.
"Esimerkiksi (Tero) Pitkämäki iskee tukijalkansa maahan alhaalta ja hakee sieltä nostetta keihääseen. (Andreas) Thorkildsen puolestaan heittää mahdottoman suoraviivaisesti, vartalonkiertoa ei ole oikeastaan ollenkaan, kun (Jan) Zelezny tulee vetoon melkein selkä edellä", Parviainen kelaa.
Zeleznyn kolme
sormenjälkeä
Näkyvimmät sormenjälkensä nykyiseen keihäänheittoon on jättänyt ME:n haltija Jan Zelezny. Hän toi lajiin kolme uutta ulottuvuutta.
"Kunnon juoksuvauhdin ja vartalon kierron. Lisäksi hän näytti, ettei keihäänheitto ole vain isojen jässiköiden laji", Parviainen sanoo.
Parviainen laittoi omat heittopiikkarinsa komeron nurkkaan keväällä. Mies ehti aktiivivuosiensa aikana nähdä aitiopaikalta eräänkin Zeleznyn kiskaisun.
"Hän haki, ja hakee, kierrolla samaa, mitä joku muu toisilla keinoilla. Kaikki tähtää siihen, että käsi pysyy tarpeeksi kauan takana, eikä lähde liikkeelle ennen kuin tukijalka on maassa ja kylki ja lantio ovat kääntyneet. Kysymys on ajoituksesta."
"Zeleznyn veto oli parhaimmillaan ilmiömäinen, eikä tuki vuotanut mistään", Parviainen ihastelee.
"Ja se piiska..."
Nykyinen maailman kärkimies Thorkildsen on tyyliltään Zeleznyn vastakohta. Hän heittää harvinaisen suoraviivaisesti, kiertoa on vain nimeksi.
"Ihan niin kuin minulla", Parviainen huomauttaa.
Keihäs ja
mies ilmassa
Silloin, kun keihästä heitetään hiipimällä, heittopaikalta ilmojen teille singahtavat vain keihäs ja vuoria siirtävä karjaisu. Vauhtiheittäjistä moni meinaa lähteä keihäänsä perään - kukapa ei olisi siunaillut Tero Pitkämäen retkautusta viivalle.
"Terolla on niin älyttömän kova vauhti", Parviainen sanoo.
"Syöksy ei ole merkki siitä, että tukijalka pettäisi. Tero ei vain ehdi saada vedon jälkeen jalkojaan alle."
Parviainen tietää kokemuksesta, että hurjalta näyttävä syöksy ei ole vaarallinen, jos sen osaa tehdä kunnolla.
Parempi tietysti olisi, jos mies pysyisi pystyssä.
"Niin kuin pysyi viime kesänä Kuortaneella, kun keihäs lensi yli 91 metriä. Ja ainahan syöksymisessä on se vaara, että samalla kiskaisee keihästä alaspäin."
