Euroopan kansalaiset ovat seuranneet hämmentyneinä keskustelua Euroopan unionin tulevasta rahoituksesta. Kaikkien jäsenmaiden johtajat palasivat neuvotteluista ”voittajina”. Laatulehti Financial Times otsikoi: haukat voittivat, mutta kuka oikein hävisi, kun ”haukat” voittivat?
Suomikin kuului haukkoihin, mutta sentään haukkaparven maltilliseen siipeen.Tavoitteet olivat kansalliset: pysyttää Suomen maksuosuus aisoissa ja puolustaa Suomen maataloutta sekä Pohjois- ja Itä-Suomea. Näin Suomen eduskunta oli päättänyt.
Häviäjäkin on selvillä: Eurooppa ja tulevaisuus. Rahoituskiista jakoi jäsenmaat pahasti. Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu kärsivät. Komissio koki takaiskun ja Euroopan parlamentilla pyyhittiin pöytää – toistaiseksi.
Tällä menolla Euroopasta ei ole tulossa ”maailman kilpailukyisin, osaamisperusteinen talous”, sillä leikkausten takia monista uusista kilpailukykyä vahvistavista hankkeista joudutaan luopumaan.
OECD:n ennuste on synkkä ilman leikkauksiakin: Eurooppa on 50 vuoden kuluttua maailmassa puolet pienempi toimija kuin tänään. Euroopassa on vanhin väestö ja alhaisin syntyvyys.
Surullisinta on, että viime kuukaudet Euroopan unionia on tarkasteltu vain tilinpidon valossa. Lööpit kirkuvat ”menetettyjä” miljoonia. Tärkein kysymys näyttää olevan paljonko Suomi maksaa ja paljonko Suomi saa takaisin. Sekin pitää tietenkin selvittää, mutta samalla on hyvä laskea, mitä Suomi hyötyy kansainvälisen yhteistyön, kaupan ja viennin kautta.
Nyt on aika nostaa keskusteluun EU:n merkitys kokonaisuudessaan. Jos siitä vaietaan, tyhjiö täyttyy populismilla. Näin on jo tapahtunut. On siis aika palata perusasioihin.
Suomi liittyi Euroopan unioniin kansanäänestyksen kautta vuonna 1995. Silloin ilma oli sakeana seminaareja, väittelyjä ja mielenosoituksia. Olin itse silloin perustamassa Eurooppa-toimikuntaa Erkki Tuomiojan ja Olli Rehnin kanssa, jotta kunnon keskustelu viriäisi. Näkökulma oli kriittinen, mutta ei jäsenyyttä vastustava.
Oli tärkeää selvittää jäsenyyden hyviä ja huonoja puolia tutkimuslaitosten ja ministeriöiden lisäksi myös kansalaiskeskustelussa.
Kansanäänestys ja sitä edeltänyt kriittinen keskustelu oli ylilyönneistä, pelottelusta ja liioittelusta huolimatta – tai juuri sen takia – äärimmäisen tarpeellinen.
Poliitikkojen oli pakko perustella kantojaan. Elinkeinoelämä, työmarkkinajärjestöt kömpivät kabineteistaan toreille keskustelemaan? Silloin puhuttiin maataloudesta, investoinneista, taloudesta, demokratiasta, kotimaisen kulttuurin säilymisestä – kaikesta maan ja taivaan välillä.
Uskonkin, että juuri tämän takia suomalaisten EU-kannatus on säilynyt vakaana. EU-jäsenyyden kannatus ei ole ollut vain vakaa, se on kasvanut! Vuodenvaihteessa tutkimusyhtiö YouGov julkaisi mielipidetiedustelun, joka peilasi suomalaisten ajatuksia. Suomessa 32 prosenttia vastaajista haluaa erota EU:sta, kun vuoden 1994 kansanäänestyksessä jäsenyyttä vastusti 43 prosenttia suomalaisista.
Aika on nyt toinen. Nationalismi on nousussa kaikkialla, Suomessakin. Välinpitämättömyys ääriryhmien nousua ja rasismin virusta kohtaan on silminnähtävää. Ei ainoastaan Unkarissa vaan myös Suomessa ja Oulussa hyökätään avoimesti vähemmistöjä vastaan. Kreikassa äärioikeistolainen Kultainen aamunkoitto solmii yhteyksiä Saksan uusnatsien kanssa.
Uuden kansalaiskeskustelun tarve on ilmeinen, mutta mitään kansanäänestyksiä ei ole syytä järjestää, mutta ei niitä kannata pelätäkään.
Suomen keskeisin EU:n jäseneksi liittymisen peruste on sama kuin viitisentoista vuotta sitten: EU on turvallisuusyhteisö, jonka kanssa Suomi jakaa samat demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteet. Tässä perustassa ei ole tapahtunut mitään muutosta.
Jos EU:n idea, arvopohja tai luonne muuttuu niin, että perussopimuksiin tehdään radikaaleja muutoksia, silloin kansanäänestys on paikallaan, jopa välttämätön. Kansanäänestyksessä pitää aina tietää, mistä äänestetään.
Parhaimmillaan kansanäänestys voi olla jättiläismäinen opintokerho, jonka seurauksena keskinäisriippuvuuden tunne kasvaa ja mentaalinen kartta muuttuu.
Keskeisten poliitikkojen, teollisuuden, työmarkkinajärjestöjen olisi ainakin silloin pakko nousta perustelemaan jäsenyyttä. Nyt sillä rintamalla on haudan hiljaisuus. Voisipa joku rocktähtikin virittää kitaransa kielet pölhöpopulismia vastaan.
Solidaarisuudesta ja yhteisvastuusta hyötyvät loppujen lopuksi kaikki. Omahyväinen kansallisvaltioajattelu on valitettavasti saanut jäsenmaat tappelemaan keskenään pienistä murusista.
Monet kaipaavat kehiin suuria johtajia kuten Winston Churchillia, De Gaullea, Kohlia, Mitterrandia jne. En usko suuriin johtajiin: Euroopan unionin täytyy syntyä uudelleen – ihmisten sydämissä.
EU pitää myös perustella uudestaan. Nobelin rauhanpalkinto ei riitä, vaan rauhanprojektilla pitää tuottaa vakautta ja turvallisuutta myös tänään ja huomenna.
Talouskriisin tärkein opetus on: enemmän Eurooppaa, mutta ei nykyistä oikeistohenkistä, teknokraattista ja epädemokraattista Eurooppaa vaan tulevaisuuteen suuntautunutta, uudistuvaa Eurooppaa.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko ( sd.).