Viime sunnuntain eduskuntavaalien tulos on monella tapaa ennennäkemätön. Kärki on poikkeuksellisen tasainen, kun yksikään puolue ei ylittänyt 20 prosentin kannatusta. Vihreät nousi vuosikymmenten odotuksen jälkeen eduskuntavaaleissa yli 10 prosentin kannatukseen ja naisten osuus kansanedustajista nousi kaikkien aikojen korkeimpiin lukemiin.
Edeltäneen hallituskauden selkeä jako porvarihallitukseen ja vasemmistojohtoiseen oppositioon antoi odottaa suunnan muutosta. Protesti niin viimeisen neljän vuoden aikana noudatettua politiikkaa kohtaan kuin äänestäjäkuntaan jo pidempään rakentunut kahtiajako purkautuivat vaalituloksessa.
Uuden ajan vaalikevään tunnusmerkki onkin se, ettei protesti ilmentynyt perinteisellä tavalla opposition pääpuolueen selvänä vaalivoittona, vaan arvoulottuvuuden polarisaation voimistumisena. Vaalivoittoa juhlivat niin arvoliberaalit kuin arvokonservatiivit.
Vaalitulos on osoitus jälkimodernin arvoulottuvuuden läpimurrosta talouspoliittisen oikeisto-vasemmisto-akselin rinnalle. Tuloksen tasaisuus ja kaksijakoisuus todistaa, että yhä useampi tekee äänestyspäätöksensä muitakin kuin talouspoliittisia realiteetteja silmällä pitäen.
Vaikka vaalitulos oli mielenilmaus myös noudatettua talouspoliittista linjaa kohtaan, ovat esimerkiksi ilmasto, tasa-arvo ja globaali oikeudenmukaisuus kysymyksiä, jotka jakavat äänestäjäkuntaa yhtä vahvasti kuin verojen korotukset, velkaantuminen tai leikkauspolitiikka.
Ainutlaatuista oli myös se, miten keskustan vaalitappio ja sinisten jääminen ilman paikkoja takasivat, että kaikki muut puolueet pääsivät julistautumaan vaalivoittajiksi – ainakin edustajanpaikoilla mitattuna. Kokoomus olikin hallituspuolueista ainoa, joka sai kannattajiltaan osittaisen synninpäästön: puolueen ääniosuus laski, mutta vaalimatematiikka toi yhden lisäpaikan
SDP on kiistatta vaalien voittaja, mutta voitto ei kuitenkaan ollut niin selkeä kuin kannatusmittaukset antoivat odottaa ja SDP:n riveissä oli toivottu. Vaalit voittaneen puolueen mandaatti ei ole koskaan toisen maailmansodan jälkeen jäänyt näin kapeaksi.
Vaalituloksen tasaisuuden taustalla on nähty perussuomalaisten huima loppukiri viimeisen puolen vuoden aikana. Ainoaksi selitykseksi tämä on kuitenkin liian yksinkertaistava. Huomioon tulee ottaa myös vihreiden nousu uudelle kannatustasolle.
Kymmenen prosentin maagisen rajan ylittäminen näkyi vääjäämättä kärkipuolueista muun muassa SDP:n ja kokoomuksen kannatuksessa. Jos vihreiden kolmen prosenttiyksikön kannatuksenlisäys olisi jakautunut muille ”betonikaupunkipuolueille”, tulostilaston kärjessä olisi todennäköisesti enemmän eroja kuin nyt.
Jo vaali-iltana oli selvää, että näissä vaaleissa protesti purkautui myös naisten mandaatin huimana nousuna, ja tarkastuslaskenta vain vahvisti tulkintaa. Kansanedustajan valtakirjansa tarkastuttaa 94 naista. Tämä on enemmän kuin koskaan aiemmin Suomen historiassa.
Huomionarvoista on myös, että naisten osuus valituksi tulleista kansanedustajista on suurempi kuin heidän osuutensa ehdokkaista. Nyt punnitaan, miten vaalituloksen tähän piirteeseen suhtaudutaan.
Näkyykö naisten esiinmarssi todellisena vallankäytön paikkojen lisääntymisenä, vai jatkuuko maan tapa, jossa painavimmat salkut ja merkittävimmät valiokuntapaikat jaetaan edelleen miesten kesken?
Uuden ajan vaalikevät toi ennennäkemättömän tasaisen vaalituloksen ja sovittamattomalta tuntuvan arvopolarisaation lisääntymisen. Molemmat yhdessä kohonneen äänestysprosentin kanssa ovat kuitenkin osoitus siitä, että demokratia ja sen tarjoamat vaihtoehdot toimivat.
Demokratia ei ole kriisissä tai politiikka tältä osin rikki, mutta puoluekenttä ja äänestäjien preferenssit ovat murroksessa, ja tämä aiheuttaa hämmennystä. Pettymys ja tyytymättömyys ei purkaudu totutulla tavalla, mikä vaatii totuttelua.
Tuloksen tasaisuus ja lisääntynyt arvomaailmojen vastakkaisuus eivät lupaa helppoja hallitusneuvotteluita tai sujuvaa hallitustaivalta. Puoluejohtajat joutuvat miettimään vallankäytön ja vallan säilyttämisen välistä herkkää suhdetta. Vallankäyttäjiä kritisoidaan tuloksista riippumatta.
Kaikkia vaalien menestyjiä on mahdotonta sovittaa samaan hallitukseen. Joku jää väistämättä rannalle ja tullee oikeutetusti tekemään raivokasta oppositiopolitiikkaa – ja nostattamaan kannatustaan kohti tulevia vaaleja.
Nähtäväksi jääkin, ovatko nämä vaalit välivaihe tiellä kohti tilannetta, jossa protesti pysyvästi jakautuu usean oppositiopuolueen kesken, vai onko kyseessä välivaihe, jonka jälkeen palataan totuttuun tilanteeseen, jossa opposition pääpuolue nousee hallituspolitiikan lähes yksinoikeutetuksi haastajaksi, ja palauttaa normin useamman prosenttiyksikön erosta vaalivoittajan ja toiseksi tulleen välille.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.