Jouduin epäilyttävään seuraan. Suomen jääkiekkomaajoukkueen naisvahvistus teki tuhmia ehdotuksia. Voitaisiin mennä yhteistä kaistaa tai käyttää eri kaistoja. Jos tulisin hänen asiakkaaksen ja jos meitä olisi riittävästi muitakin, hänellä olisi tarpeeksi kriittistä massaa tarjota uusia palveluita.
Huhhuh, hiki nousi otsalle.
Katselin muita puhutteluun saapuneita miehiä, mutta he olivat aivan tyynen ilmeettömiä. Näin vaikka tyttö puhui pilvilinnoista, joita hän nimitti wappitaloiksi.
Seuraavaksi tyttö lupasi tarjota minulle virustentorjuntaa. Eli hänellä on se virus, ajattelin. Hän olisi rakentanut oikein palomuurinkin virusta vastaan. Aivan liian järeää. Jouduin pakokauhun valtaan.
Kaikesta huolimatta toiset miehet katsoivat yhä tyynenä ja tekivät jopa kiperiä vastaehdotuksia. He halusivat lisäarvoa tytön palveluille.
Humanistina olen perehtynyt kielen saloihin, mutta nämä ilkeät vihjailut eivät minulle auenneet. Tarkoittaako lisäarvo samaa kuin lisää arvoa? Silloinhan miehet halusivat tytöltä arvokkaampaa, kalliimpaa palvelua. Miksi ihmeessä? Me elämme eri maailmoissa, ajattelin ja poistuin huoneesta.
Nyt pelkään, että tyttö alkaa lähettää minulle postia. Kauniisti maalattuja kortteja kauniilla kuvilla ja entistä hurjemmilla ehdotuksilla.
Korvissani soi hänen sanansa kuin seireenin kaunis ääni. Nyt on selkeästi nähtävissä, että yhä useampi alkaa käyttää laajakaistaani. Hänen sanansa ovat kuin nollia ja ykkösiä, jotka muodostavat hypnoottisen rytmin. Lopulta luulen ymmärtäväni niiden merkityksen.
Tartun puhelimeen ja soitan, haluan tietää lisää. Olen takertumassa hänen punomaansa verkkoon. Voisit tehdä etätöitä, hän sanoo. Viihdyn nykyisessä paikassani, vastaan. Pääsisit kanssani surffaamaan, hän sanoo. Mieluummin metsästän, vastaan. Voisit pelata minulla verkossa, hän sanoo. Suljen puhelimen.
Lähden juosten kotiin , mutta näen hänet joka puolella. Yhtäkkiä heitä on monta. Heidän verkkonsa ulottuu kaikkialle. Jokaisella on toinen toistaan tuhmempia ehdotuksia.
Yhä nopeammin, yhä helpommin, yhä halvemmalla. Kotona kaivan mehtäsukset varastosta ja nostan selkään isäni vanhan erärepun. Vielä heitän kairan olalleni ja nousen hohtaville hangille.
Hiihdän rauhallisesti, hitaasti. Hikoilen, näen vaivaa. Hiihdän mahdollisimman kauas, kunnes kuulen vain tuulen. Siihen kairaan avannon, jonne pudotan kännykkäni ja lasken mormuskani. Lasken siiman pohjaan ja nostan sitä 20 senttiä. Odotan pitkään ja turhaan, kunnes kairaan toisen avannon, kolmannenkin. Vielä muutaman. Lopulta pilkki nykii vastustamattomasti. Nostan jäälle punasilmäisen taloussiian.
Joskus saan vielä oikeita jalokalojakin. Suurella vaivalla ja ajalla. Sitä minä rakastan.