Hiihtoliitto teki kahdella tavalla historiaa valitessaan norjalaisen Magnar Dalenin maastohiihdon päävalmentajaksi.
Ensimmäisen kerran uskallettiin palkata ulkomaalainen valmentaja. Ja ensimmäisen kerran aktiivihiihtäjien näkemyksiä kuunneltiin. Viesti kentältä oli varsin selvä: nyt tarvitaan karismaattinen, mielellään ulkomaalainen valmentaja, joka todella tuo jotain uutta totuttuihin käytäntöihin.
Hiihtoväki eli vielä valinnan aattona pienen pelon vallassa. Entä, jos rahkeet eivät riitäkään, vaan päävalmentajaksi valitaan halvalla saatava, sisäsiisti ja kiltti kaveri omista joukoista. Olihan heitäkin tarjolla.
Kohti Sapporon MM-talvea ja edelleen Vancouverin olympialatuja olisi menty kuten tähänkin saakka, samoilla linjoilla. Kaapista ei olisi saatu puhdistetuksi Lahden 2001 Hemohes-peikon luurangon jäänteitä, vaikka miten olisi vakuutettu toista.
Magnar Dalenilla ei uskottavuusongelmaa ole.
Dalen on mukana täydellä sydämellään, vaikka nimiä ei vielä olekaan sopimuspapereissa. Työsuhdeasiat on jo neuvoteltu, mutta Dalen haluaa katsoa myös, että taustoihin kiinnitetään tarpeeksi resursseja, ja että urheilijat ovat valmiit vuodattamaan hikeä ja kyyneleitä.
Aika orpoa olisikin lähteä päävalmentajaksi, jos esimerkiksi leiritykseen ja huoltoon ei löytyisikään tarpeeksi rahaa, eikä urheilijoilta löytyisi tarvittavaa työmoraalia.
Dalenilta odotetaan tulosta kuin auringonnousua. Suomen maastohiihto on palautettava takavuosien loistoonsa viimeistään Vancouverissa neljän vuoden kuluttua. Se ei tarkoita satunnaisia sprinttimitaleja, vaan kertakaikkista tason nousua. Se tarkoittaa suomeksi käännettynä miesten mitaleja.
Keulakuvaksi ja suunnan näyttäjäksi palkattu päävalmentaja saa aisaparikseen pätevän nykyaikaisen valmentajan. Eero Hietanen tuntee suomalaisen valmennusjärjestelmän läpikotaisin.