Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Itä-Suomen yliopiston neuvottelukunnan jäsen.
Valtioneuvosto on tehnyt merkittäviä yliopistopoliittisia päätöksiä. Korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen on jo vakiintunut asia. Sen keskeisiä ilmiöitä ovat olleet yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen väliset fuusiot sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välisen työnjaon ja yhteistyön vahvistaminen.
Yliopistorintamalla merkittävimmät toimenpiteet ovat koskeneet niin sanottua innovaatioyliopistoa sekä Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistämistä sekä Itä-Suomen liittoyliopiston kokoamista Joensuun ja Kuopion yliopistoista. Näitä prosesseja on edistetty porkkanarahalla.
Näissä toimenpiteissä on ollut paljon mieltä, sillä Suomen korkeakolulaitosta voidaan pitää maan taloudellisiin voimavaroihin ja väkilukuun verrattuna sangen raskaana. Ongelma ei ole niinkään siinä, että jokin yksittäinen yliopisto olisi "liikaa", vaan eri alojen tiedekuntien ja laitosten hajoaminen liian lukuisiin pieniin yksiköihin. Lukuisten pienten laitosten on vaikea pyrkiä vahvaan laatuun ja relevanssiin.
Rakenteellisen kehittämisen yhteydessä pitäisi päästä tehokkaampaan valtakunnalliseen työnjakoon. Tällaisia merkkejä on Jyväskylän yliopiston ja Tampereen kahden yliopiston välillä käydyissä keskusteluissa Sisä-Suomen yliopiston luomisesta. Eri paikkakunnilla sijaitsevien yliopistojen toisiinsa liittämisestä ei pidä kuitenkaan odottaa mahdottomia. Huolimatta opetusteknologian kehittymisestä maantieteellinen etäisyys toimii edelleenkin käytännön yhteistyön esteenä.
Laadullisesti merkittävin hanke koskee niin sanottua innovaatioyliopistoa, joka tulee koostumaan Teknillisestä korkeakoulusta, Helsingin kauppakorkeakoulusta ja Taideteollisesta korkeakoulusta. Valtio on sitoutunut perustamaan sen yksityisoikeudellisena säätiönä ja sen pääomittamiseen. Maaliskuun puolivälissä talouspoliittinen ministerivaliokunta muutti nopeasti aikaisemman linjansa toteamalla, että "säätiöpohjainen toimintamalli tehdään mahdolliseksi kaikille yliopistoille". Tähän saakka muille yliopistoille on tarjottu julkisoikeudellisen laitoksen asemaa.
Oikeudellista asemaa koskevan muutoksen lisäksi myös rahoitusperusteet muuttuvat. Innovaatioyliopistoon valtio on luvannut vuoteen 2010 mennessä julkista rahaa 500 miljoonaa euroa edellyttäen, että muut rahoittajat - ennen kaikkea elinkeinoelämä - varmistaa 200 miljoonan euron sijoituksen. Säätiöpääoman lisäksi innovaatioyliopistolle on luvattu lisää toimintarahoitusta 100 miljoonaa euroa vuoteen 2012 mennessä. Kaikkien muiden yliopistojen toimintamenoihin lisätään 40 miljoonaa euroa vuosina 2011-12.
Kuinka näihin ratkaisuihin tulisi suhtautua? Yliopistojen nykyinen asema valtion tilivirastona ei ole enää ajan tasalla. Siksi uusien oikeudellisten ja hallinnollisten mallien, jopa yksityisen säätiön, mahdollistaminen on perusteltua. Kyse ei ole niinkään ideologisista ristiriidoista kuin käytännöstä: paholainen on tunnetusti yksityiskohdissa.
Mielestäni kaikkein keskeisin kysymys koskee yliopiston autonomiaa ei vain perustutkimuksessa, vaan myös soveltavassa tutkimustyössä. Kaiken tieteen edistymisen lähtökohtana on vapaus löytää parhaat mahdolliset ratkaisut ja menetelmät. Yhteiskunta voi tietysti asettaa tavoitteita ja painopisteitä, mutta tieteen sisältöön ei tule puuttua.
Kaavailujen mukaan innovaatioyliopiston hallitus nimitetään pääomittamisen suhteessa. Jos julkinen rahoitus on 500 miljoonaa euroa ja yksityisen rahoitus 200 miljoonaa euroa, niin silloin Teknologiateollisuus ja Elinkeinoelämän keskusliitto nimittävät kaksi ja opetusministeriö viisi hallituksen jäsentä. Hallitus tekee strategiset päätökset ja sen valitsema toimitusjohtajamainen rehtori panee ne toimeen. Näillä näkymillä yliopistojen akateemisella väellä tai opiskelijoilla ei ole edustusta hallituksessa.
Pidän tätä ilmeisenä ongelmana ja mahdollisena riskinä tutkimuksen laadulle ja tasapainoiselle kehittämiselle. Amerikkalaisissa yliopistoissa, joissa olen työskennellyt kaikkiaan 12 vuotta, tutkimuksen itsenäisyys on ratkaistu kohtuullisen hyvin. Niiden säätiöpääomassa saattaa olla hyvinkin paljon yksityistä rahaa, mutta sen vaikutus yliopiston sisäiseen toimintaan on puskuroitu tehokkaasti. Rakennuksia ja jopa puistonpenkkejä saatetaan nimetä lahjoittajan mukaan, mutta tutkimuksen ydin pidetään riippumattomana. Tietysti lahjoitusten suuntautuminen vaikuttaa eri tutkimusalojen välisiin painosuhteisiin.
Innovaatioyliopistossa ja muissa mahdollisissa yksityisen säätiön pohjalle perustettavissa yliopistoissa pitää tutkimuksen riippumattomuus ottaa vakavasti. Tämä tehtävä jäänee julkisen vallan nimittämien hallitusten jäsenten vastuulle, joilla onkin siinä enemmistö. Näiden joukossa pitäisi puolestaan selvä enemmistö olla oman tieteellisen kompetenssin ja vahvan tiedepoliittisen kokemuksen omaavilla henkilöillä. Yliopiston omien työntekijöiden mahdollisuutta nousta hallituksen jäseniksi ei pitäisi määritelmällisesti sulkea pois.
Aivan käytännön tasolla innovaatioyliopiston suurena hasteena on kolmen fyysisesti eri paikassa sijaitsevan korkeakoulun integroiminen yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä on tärkeää senkin vuoksi, että eri tutkimushaarojen välillä syntyy luvatulla tavalla uusia teoreettisia ja soveltavia yhteyksiä yli korkeakoulujen välisten rajojen.
Riskinä on se, että erillisinä, dekaanien johtamina "schooleina" säilyvät kolme korkeakoulua jatkavat omaa toimintaansa lähes aikaisempaan tapaan, joskin paremmin rahoitettuna. Tosin sen lisääntyvä toimintarahoitus avataan valtioneuvoston päätöksen mukaan vuodesta 2015 lähtien kilpailtavaksi myös muiden yliopistojen kesken.