Luterilainen kirkko on monien mahdollisuuksien edessä. Yksi näistä on uskontodialoginen keskustelu. Sille on sekä yhteiskunnallinen että kirkon jäsenistöstä nouseva tilaus: tutkimusten mukaan suomalaiset suhtautuvat myönteisesti kirkkoon, mutta eivät allekirjoita monia sen keskeisiä oppeja. Sen sijaan usko jälleensyntymisoppiin ja karmaan on lisääntynyt. Myös kirkosta eroaminen on lisääntynyt.
Tutkimustulosten on tulkittu heijastavan hengellisyyden ohenemista ja pakanuuden nousua. Lääkkeeksi ”opilliseen kriisiin” on ehdotettu selvempää lain ja evankeliumin julistamista.
Kuopion hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen näkee ongelman kirkon keskittymisessä rakenteisiin. Rakennemuutoksen sijaan kirkon tulisi keskittyä sanomaan, jotta se olisi ihmistä lähellä oleva sosiaalinen yhteisö. Myös uskon mystiikanteologista luonnetta ja Jumalan armon laaja-alaisuutta tulisi korostaa: Usko ei ole älyllinen oppirakennelma, joka pitää omaksua, vaan lahja, joka auttaa näkemään jokaisen ihmisen elämän pyhänä.
Häkkisen mukaan elinvoimainen kirkko on eteenpäin katsova ja sisäänsä sulkeva. Se suuntautuu kohti tulevaisuutta ja käy vuoropuhelua oman aikansa kanssa menneiden ”hyvien aikojen” haikailun sijaan. Sisäänsä sulkeva kirkko ei sulje ketään ulkopuolelle.
Voisiko moniarvoistuvassa yhteiskunnassa elinvoimaisen, eteenpäin katsovan ja sisäänsä sulkevan kirkon olemukseen kuulua myös uskontodialogi?
Esimerkkinä tällaisesta kirkosta on Ruotsin kirkko, joka on uskontodialogissa pidemmällä. Tilanteeseen on päästy tai jouduttu käytännön sanelemana: monikulttuurinen yhteiskunta tuo mukanaan uskontojen moninaisuuden. Valtauskonnon on valittava vuoropuhelun tapa muiden uskontojen kanssa.
Yhtenäiskulttuurin aika on ohi Suomessakin. Erobuumista huolimatta evankelis-luterilaisen kirkon asema on vahva ja ihmisillä myönteinen suhtautuminen siihen. Tämä näkyy vertailtaessa kastettujen, konfirmoitujen, kirkon jäsenten ja kirkollisten toimitusten määrää. Ruotsin kirkon voidaan jopa sanoa olevan marginaalisessa asemassa yhteiskunnassa. Tehdäkseen marginaalista jälleen keskuksen kirkko on valinnut avoimuuden ja uskontodialogiin avautumisen tien.
Suomessakin näitä kysymyksiä on pohdittu kokonaiskirkon tasolla. Myös yksittäisissä seurakunnissa tehdään hyvää työtä uskontodialogin hengessä. Keskustelutilaisuudet, joissa on läsnä eri uskontokuntien edustajia, koetaan mielekkäiksi ja rakentaviksi.
Arjen dialogi on jokaista lähellä päivittäin. Eettinen dialogi on luontevaa, koska siinä jaetaan huoli yhteisestä maailmasta, luomakunnasta, ihmisoikeuksista ja tulevaisuudesta.
Konkreettinen kysymys on spiritualiteetin eli hengellisyyden dialogin ulottuvuus. Se voi herättää torjuntaakin. Kuitenkin kirkon ymmärryksen mukaan ”yhteisyyttä eri uskontojen edustajien kesken voidaan etsiä antautumalla yhteiseen uskonnolliseen harjoitukseen ja hakea siten uskonnon harjoittajien yhteisiä alueita.” Mitä tämä voi tarkoittaa käytännössä?
Yhteinen hiljaisuus, tanssi tai kehorukous voi olla tapa ilmaista yhdessä olemistamme Jumalan edessä. Tärkeä yhteyden ja vieraanvaraisuuden kokemus voi syntyä myös pelkästä läsnäolosta toisten rukous- ja jumalanpalvelushetkessä.
Mielipiteitä jakaa kysymys evankelioinnin ja dialogin suhteesta. Pidänkö toista ihmistä vain julistuksen kohteena vai suostunko itse kohteeksi? Kysymys kytkeytyy vallan tematiikkaan. Kenellä on valta kutsua toinen dialogiin? Olemmeko yhtä alttiita uskontodialogiin kuin ekumeenisiin kohtaamisiin? Ketä ylipäätään kutsumme dialogiin? Lopulta kysymys on siitä, miten suhtaudumme muihin uskontoihin ja kuka omistaa toden tien Jumalan luo.
Pyrittäessä uskontodialogiin on tärkeä noudattaa periaatteita, jotka on ilmaistu Oslossa vuonna 2003 kirjoitetussa asiakirjassa ”Uskontojen välinen kohtaaminen – suuntaviivoja”.
Uskontojen välistä kohtaamista tapahtuu jatkuvasti oululaisessakin arjessa kirkollisten toimitusten, häiden, hautajaisten ja ristiäisten merkeissä. Yhteisöä koskettavat kriisit ovat myös tilanteita, joissa halutaan tulla yhteen hartauden hengessä vakaumuksesta riippumatta. Näiden tilanteiden järjestämisessä tulee huomioida kaikkien osallistuvien tahojen mahdollisuus vaikuttaa sisältöön ja paikanvalintaan. Kaikkien on voitava osallistua turvallisesti, henkisen eheytensä säilyttäen.
On tärkeää ymmärtää, että uskontodialogi ei tarkoita synkretismiä tai uskontojen ja oppien sekoittamista. Puhe epäjumalanpalveluksesta ja pakanuudesta uskontodialogin yhteydessä kuuluu menneisyyteen. Todelliseen, kunnioittavaan vuorovaikutukseen ei myöskään kuulu uskontojen ”kehittyneisyyden” arvottaminen. Erojen sijaan etsitään yhteistä, kukin omasta identiteetistä käsin, sitä reilusti edustaen ja siitä luopumatta.
Uskontodialogi on eri asia kuin ekumenia, joka tarkoittaa kristillisten kirkkojen välistä yhteyden etsintää. Uskontodialogi on uskontojen välistä vuoropuhelua. Samoin kuin ekumeenisia yhteyksiä vaalivia, myös uskontotodialogia etsiviä seurakuntalaisia ja työntekijöitä tulisi rohkaista. Keskuudessamme on myös ihmisiä, joissa perheiden monikulttuurisuuden kautta uskontodialogi on sisäänrakennettuna.
Evankelisluterilainen kirkko instituutiona ei menetä mitään antautumalla keskusteluun paitsi muiden maailmanuskontojen, myös uususkontojen kanssa. Joka tapauksessa jäsenet käyvät jo sitä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan kappalaisena.