Uskonnon asemasta koulussa on käyty keskustelua pitkään, ja keskustelu ponnahtaa aina silloin tällöin esiin uudestaan jonkin uutisen saattelemana.
Viimeksi näin kävi vajaa kuukausi sitten, kun Oulunsalon Pitkäkankaan koulu sai huomautuksen seurakunnan pitämistä aamunavauksista. Se herätti valtavasti reaktioita puolesta ja vastaan.
Kaverini jakoi tämän jälkeen Facebookissa tarinaa koulusta, jossa oli työskennellyt vuosikymmenen alussa. Siellä järjestettiin kinkerit ja pappi tuli koululle tenttaamaan koko koulun edessä oppilaita Raamatun kappaleista.
Ystäväni oli pitänyt tilannetta ahdistavana, jopa nöyryyttävänä, kun kaikki oppilaista alkaen olivat ihmetelleet, miten ope ei osaa.
Peruskoulun alkuvuosina 70-luvulla yli 90 prosenttia suomalaisista kuului kirkkoon, 1990-luvun alussakin vielä 80 prosenttia. Olisi outoa, jos uskonto ei näkyisi koulumaailmassa ja sen perinteissä.
Nyt evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 71 prosenttia suomalaisista. Muutama prosentti kuuluu muihin uskontokuntiin ja kasvava määrä suomalaisia ei enää kuulu mihinkään. Siksi uskonnon ja koulun suhdetta on perusteltua arvioida uudelleen.
Ongelma kuitenkin on siinä, mitä tapahtuu koulun perinteille, jotka ovat syntyneet aikana, jona uskonnon rooli koulussa oli perustellusti nykyistä suurempi.
Meillä on jo apulaisoikeusmiehen linjaus siitä, että Suvivirsi on perinne, ei uskontoa. Entäs kaikki muu?
Kunmeidät lapsena vietiin päiväkodista ensimmäiseen joulukirkkoon, vieressä oleva poika tökkäsi minua kylkeen ja käski laittaa kädet ristiin. Ristin ranteeni. ”Tyhmä, etkö sinä osaa. Näin”, sihahti poika.
Enhän minä osannut. En ole kuulunut kirkkoon päivääkään elämästäni. Nykyisin, kun joku kysyy vakaumuksestani, vastaan olevani uskomaton.
Tätä taustaa vasten lienee ymmärrettävää, että äitini hieraisi silmiään, kun valitsin yläkoulussa uskonnon, en elämänkatsomustietoa. Halusin tietää, mistä uskonnoissa on kyse.
Ensimmäisen uskonnonkokeemme viimeisessä tehtävässä käskettiin kertoa, millaisen uskontokasvatuksen on saanut ja mikä on oma suhde uskontoon. Minä kerroin, opettaja arvosteli: 0/6.
Sehän vasta motivoikin opiskelemaan.
Ongelma ei ole se, että uskonnot ovat läsnä koulussa, vaan se, miten ne ovat läsnä.
Uskonnoista opettaminen on koulun tehtävä. Kaikkiin uskontoihin ja niiden tapoihin tutustuminen kuuluu yleissivistykseen ja auttaa ymmärtämään muita ihmisiä. Hengellinen kasvatus taas ei kuulu kouluun. Sen tulee tapahtua kodeissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.
Niin kauan, kun koulussa on tilanteita, joissa oman uskonsa tai uskomattomuutensa vuoksi joutuu tuntemaan häpeää tai saa kuulla tekevänsä väärin, ollaan ihan metsässä. Silti kumpaakin tapahtuu edelleen ja siksi asia on niin herkkä.
Tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta kouluissa tulisi luopua ja siirtyä opettamaan uskontotietoa. Sen puitteissa papit voivat edelleen pitää aamunavauksia ja koko luokan voi aivan hyvin viedä joulukirkkoon. Osalle oppilaista kyseessä olisi silloin uskonnon harjoittaminen ja osalle puhdas oppimistilanne, jossa tutustutaan uskonnon arvoihin ja tapoihin.
Näinhän asia periaatteessa on jo nyt. Valitettavasti kaikkea peruskouluun liittyvää tuntuu leimaavan ajattelu, että sen on oltava kaikille ihan samanlaista. Uskonnon kaltaisiin henkilökohtaisiin asioihin se ajattelu ei oikein sovi.