Profeetta Muhammedia esittävistä pilakuvista käytyyn keskusteluun on sisältynyt puolin ja toisin koko joukko väärinkäsityksiä. Tällä niin sanotulla läntisellä puolella ei ole riittävästi korostettu, ettei ilmaisuvapaus suinkaan ole rajaton ja ehdoton. Ei ole ainakaan suomalaisen perusoikeuskäsityksen mukaan, mihin puolestaan vaikuttavat kansainväliset ihmisoikeussopimukset.
Ei ole perustetta puhua esimerkiksi ehdottomasta ja rajattomasta oikeudesta levittää julkisuuteen profeetta Muhammedia esittäviä pilakuvia. Mutta yhtä vähän perustetta on väittää, että sananvapauden piiriin ei missään oloissa kuulu kuvan esittäminen profeetasta. Asia on paljon vivahteikkaampi. Puhun edelleen ensi sijassa Suomen oikeuskulttuurista.
Vaikka perusoikeuden ydinsisältö pyritäänkin pitämään turvattuna, perusoikeuden koko piiriin kohdistuu yleensä aina joitakin rajoituksia. Perusoikeudet rajoittavat toinen toisiaan, muutkin perustuslainsäännökset voivat rajoittaa niitä ja rajoittamiseen saattaa oikeuttaa painava yhteiskunnallinen tarve. Aina vaaditaan kuitenkin, että rajoitukset on täsmennettävä eduskunnan hyväksymällä lailla. Tällaista lakia säädettäessä ja sovellettaessa sitä konkreettisiin yksittäistapauksiin joudutaan aina erikseen miettimään rajoituksen sallittua laajuutta.
Yksistään rikoslaissa, vaikka se on päivitetty vastaamaan perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vaatimuksia, on säädetty rangaistavaksi alun kolmattakymmentä tekotyyppiä, joiden tunnusmerkistö toteutuu tietyn sisältöisen ilmaisun esittämisellä, toisin sanoen käyttämällä ilmaisuvapautta. Näitä tekoja ovat esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, raakaa väkivaltaa sisältävän kuvauksen esittäminen, yksityiselämän loukkaaminen ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaava markkinointi.
Muussakin lainsäädännössä on viestinnän sisällön rajoituksia. Esimerkiksi mainontaa ja markkinointia on rajoitettu kuluttajansuojalaissa, arvopaperimarkkinalaissa, alkoholilaissa jne. Rajoitusjärjestelmän ydinperiaatteita on, ettei viranomaisen ennakollista puuttumista ilmaisujen esittämiseen sallita. Ei siis ennakkosensuuria. Ainoana poikkeuksena on lasten suojelemiseksi välttämätön kuvaohjelmien ennakkotarkastus.
Viranomaisten puuttuminen sananvapauden eli ilmaisuvapauden käyttöön voi siis pääsääntöisesti tapahtua vain jälkikäteen, sitten kun teko on tehty. Siinä vaiheessa voidaan syyte nostaa sananvapausrikoksesta. Tätäkin oikeutta on siten rajoitettu, että syytteen voi nostaa vain se, johon rikos kohdistuu (asianomistaja) tai valtakunnansyyttäjä, joissakin tapauksissa vain asianomistaja.
Kaikkia ilmaisuvapauden rajoituksia on käytännön soveltamistapauksissa, siis lähinnä rikosjutuissa, tulkittava suppeasti ja perusoikeusmyönteisesti. Ilmaisuvapaus on pääsääntö ja rajoitus vain poikkeus.
Ilmaisuvapauden valtiosääntöistä ydinaluetta on poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun koskemattomuuden suojaaminen. Reuna-alueelle jäävät esimerkiksi mainonta ja viihde. Siten rajoituksia sovellettaessa on kiinnitettävä huomiota asiayhteyteen ja mahdollisen rangaistuksen yleisiin vaikutuksiin juuri yhteiskunnallisen keskustelun vapaudelle. Jos esimerkiksi tv-ohjelma liittyy rasismia koskevaan kriittiseen julkiseen keskusteluun, lainmukaisena saatetaan pitää sellaisen julkisuudessa esitetyn lausuman toistamista, joka toisessa yhteydessä ja tarkoituksessa esitettynä olisi ehkä lainvastaista kiihottamista kansanryhmää vastaan.
Pilakuvat eli karikatyyrit ovat historian eri vaiheissa olleet tärkeä poliittisen keskustelun väline. Tässä ulottuvuudessa niiden julkaiseminen kuuluu ilmaisuvapauden ydinalueeseen. Tosin silläkin on rajansa. Mihin se vedetään siihen vaikuttaa esimerkiksi laissa säädetty uskonrauhan rikkomisen kielto.
Rikoslain mukaan uskonrauhan rikkomisesta tuomitaan se, joka loukkaamistarkoituksessa pilkkaa Jumalaa tai julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä. Uskonrauhaa voi muutenkin rikkoa rangaistavalla tavalla, mutta juuri mainittu tunnusmerkistö ehkä on lähinnä se, mistä nyt voi olla kysymys.
Jumalanpilkasta käytiin Suomessa 1970-luvun taitteessa kiivastakin keskustelua. Nykyinen uskonrauhan rikkomisen kriminalisointi on sen keskustelun peruja. Selvää on, ettei rikoslaki suojaa tuossa kohtaa vain kristittyjen vaan esimerkiksi myös muslimien uskonrauhaa. Tätäkin voi ajatella, kun miettii suojan laajuutta.
Suomessa joudutaan oikeuslaitoksessa nyt ratkaisemaan, muun ohessa, esimerkiksi se, onko asianomaisten kuvien julkistaminen internetissä tapahtunut osana yhteiskunnallista keskustelua vai muussa tarkoituksessa. Ratkaisu sivuaa myös perustuslain säätämää uskonnonvapautta ja siihen liittyvää uskontokuntien ja niiden jäsenten yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta.
Esitettyihin julkisiin anteeksipyyntöihin en ole oikein osannut ottaa kantaa. Julkisvaltahan ei vastaa siitä mitä joukkotiedotuksessa esitetään, mutta siitähän se vastaa, otetaanko asia lain mukaan viranomaisten tutkintaan, jos aihetta näyttäisi olevan. Nyt on otettu.
Uskonnollinen fundamentalismi on ikävällä tavalla saanut vahvan jalansijan eräillä tahoilla, kuten Yhdysvaltain hallituksessa ja eräiden Lähi-idän maiden johtavissa piireissä. Suomessa on koetettava tulla toimeen noiden tahojen kanssa, suojella omien kansalaisten turvallisuutta ja suvaita toisten vakaumusta mutta samalla pitää korkealla rationalismin lippua. Vaikeaa se on, mutta siihen ohjaa suomalainen oikeusajattelu.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).