Ruuhkavuosissa rypemisen kliseisiin kuuluu, että pitää valittaa oman ajan puutetta. Ei ehdi liikuntaharrastuksiin, katsoa suosikkisarjaa, kahville ystävien kanssa, matkustella, syventyä intohimoihinsa, kehittää itseään… Hah!
Näin neljän lapsen isänä kysynkin: miksi pitäisi?
Elämä koostuu vaiheista, ja lapsiperhearki on niistä yksi. Ehkäpä lyhytjännitteiseen digielämäämme kuuluu, ettei kovin kauas osata katsoa. Mutta totta se on, lapset kasvavat aikuisiksi.
Tietysti on väsyttänyt ja vituttanut, mutta vastapainona saa jotain niin upeaa, että sitä voi yrittää kuvata vain takeltelemalla kahta sanaa. Elämää ja tarkoitusta.
Jo pelkästään lapsen syntymisessä on sellaista, josta näin maallistunut ja uskonnoton kaveri ei osaa käyttää kuin yhtä sanaa.
Ihme.
Tämän ihmeen vähäisyydestä ollaan huolestuneita hallitusta myöten, ja ne syntyneet tenavat pitäisi lisäksi saada mahdollisimman nopeasti varhaiskasvatuksen haltuun. Kouluissa ei saa pitää uskonnollisia aamunavauksia, mutta laitosuskovaisuudessa ei ole mitään väärää.
Luotto vanhempien omiin kykyihin ei siis ole suuri, mutta parhaansa pitää yrittää.
Nuorilla sukupolvilla on kaikenlaista niskassaan. Eikä perheen perustamiseen tietenkään kannusta se, että siitä hömppämedioissa vouhotetaan ”oman elämän menettämisenä” ja ”yhtäjaksoisena vaipanvaihtorumbana”.
Niin kauan kuin kumpikaan aikuinen ei ole perheen paskahousu, kaikki sujuu hyvin.
Mitä vanhempi sitten saa menettämänsä ”oman elämän” tilalle? Esimerkiksi seuraavaa:
On tultu töistä, koulusta, päiväkodista. Eteinen on imuroitu hiekasta, kengät järjestetty, vaatteet ripustettu tai viety pesuun, tarjoiltu ruoka, voideltu leipä, kaadettu maitoa lasiin, nuorimmalta pyyhitty suu, otsa ja sormet. Matto on siivottu muruista.
Tyhjennän astianpesukonetta, jotta saan sen taas täytettyä. Koululaiset touhuavat omiaan. Nuorimmainen seuraa tarkasti, kun äiti lukee hänelle eläinkirjaa.
Tavallisen, tuhat kertaa koetun arki-illan keskeyttää yksi sana, tai oikeastaan tavu.
”Hai.”
Kirkas ääni havahduttaa minutkin, äiti yllyttää sanomaan uudestaan. ”Hai, hai”, kuuluu jo voimakkaammin, itsevarmemmin. Pehmeänpyöreillä kasvoilla loistaa suurenmoinen hymy.
Koululaiset ilmestyvät huoneistaan kuulemaan tätä yhtä sanaa. Nuorimmainen osoittaa kirjasta vuorotellen valkohain ja valashain kuvaa. ”Hai!”
Kannustamme, taputamme käsiä yhteen. Mikä hieno saavutus, uusi sana. Ja mikä kokemus meille kaikille.
Ehken sittenkään ole uskonnoton kaveri. Uskontoni on perhe. Siihen uskon, siihen luotan. Se on minulle pyhä.
Surullisinta ei ole vanhemmuus vaan se, etteivät kaikki pääse sitä kokemaan.
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija.