Kirkko on ollut Suomessa koululaitoksen rinnalla tehokas kansallisen eheyden rakentaja ja ylläpitäjä. Vasta 1960-luvulla kansankirkon asema alkoi heikentyä, ja samalla yhtenäiskulttuuri murtui. Siirryttiin moniarvoiseen yhteiskuntaan. Tuolloin nousi myös ensimmäistä kertaa uskonnon opetuksen asema peruskoulussa julkiseen keskusteluun. Joukko kulttuurivaikuttajia esitti eduskunnalle 1967 vetoomuksen, että peruskoulun oppiaineisiin ei sisällytettäisi pakollisena tunnustuksellista uskonnon opetusta. Ruotsissa oli juuri siirrytty kristinopista uskontotietoon.
Tunnustuksellinen uskonto tuli kuitenkin peruskoulun pakolliseksi oppiaineeksi. Tuolloin vielä 90 prosenttia väestöstä kuului kirkkoon. Kirkkoon kuulumattomille opetettiin uskontojen historiaa ja etiikkaa, myöhemmin elämänkatsomustietoa.
Peruskoulun syntyajoista lähtien on uskonnon opetus aika ajoin noussut keskusteluun, jonka tuloksena onkin tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta siirrytty oman uskonnon opetukseen. Ei ole yllätys, että uskonnon asemasta halutaan jälleen käydä keskustelua, sillä uudistettu uskonnon opetuksen opetussuunnitelma on hieman sekava mutta antaa opettajalle paljon valtaa. Uskonnon opetuksen nouseminen julkisen keskustelun puheenaiheeksi saattaa johtua nyt siitäkin, että Marinin punavihreän hallituksen voisi olettaa olevan myötämielinen lain muutokselle.
Uskonnon opetuksen perusteluja on syytä aika ajoin miettiä senkin vuoksi, että ihmisten historiantuntemus on ohentunut ja ohentuu koko ajan. Nykyihmisille pitää kyetä vastaamaan, miksi oman uskonnon opetus on perusteltua, miksi eri uskontojen perusteista on jokaisen hyvä tietää jotakin. Uskonto on äärimmäisen yksityinen asia.
Vaikka kirkkoon kuuluminen on vähentynyt, kuitenkin selvä enemmistö suomalaisista kuuluu yhä johonkin luterilaiseen seurakuntaan. Kristillinen arvopohja on juurtunut syvälle kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Rippikoulu on säilyttänyt suosionsa nuorten keskuudessa maallistumisesta huolimatta.
On myös paikallaan kerrata historiaa. Olemme Euroopan unionin jäseniä. Puolustamme eurooppalaisia arvoja.
Mitä eurooppalaisuus on? Mistä eurooppalaisuus on syntynyt? Eurooppalaisilla on ainakin kolme kaikille yhteistä peruspilaria.
Eurooppalaisuus nousee ensinnäkin antiikin kreikkalaisesta perinnöstä. Pienissä yhteisöissä opittiin demokratian pelisäännöt, olkoonkin niin, että naiset ja orjat olivat demokratian ulkopuolella. Joka tapauksessa yhteisön asukkaat olivat kansalaisia, eivät kenenkään alamaisia, kuten oli idän kulttuureissa. He osallistuivat tasavertaisina päätöksentekoon, samoin tekivät germaanien vapaat miehet.
Antiikin Kreikassa harjoitettiin myös kriittistä ajattelua. Elämän tarkoituksen pohdinta, hyvän ja pahan erottaminen, hengen ja aineen keskinäisen suhteen määrittäminen muodostui länsimaiseksi humaanisuudeksi.
Roomalaiset antoivat Euroopalle kestävän oikeuskäsityksen, joka elää edelleen kaikkialla Euroopassa. Sen rikas ja monimuotoinen järjestelmä muodostaa suojan yksityiselle ihmiselle ja turvaa hänelle kaikkein tärkeimmän – henkilökohtaisen vapauden. Antiikin Roomasta Eurooppa sai oikeuskäsityksen: totuuteen pääseminen edellyttää kaikkien osapuolten kuuntelemista.
Juudeasta levisi Eurooppaan kristinusko. Rooma antoi sille kielen. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi, puhutti jokaista, viimeistä syrjään jäänyttä myöten.
Kristinusko onkin myöhemmin pitänyt Eurooppaa koossa, vaikka se on myös repinyt sitä kipeästi. Kristinusko yhtenäisti moraalin Euroopassa ja vaati ihmistä myös itse tutkimaan motiivinsa ja tarkastelemaan itseään sisältä käsin. Eurooppalainen ihminen kasvoi uteliaaksi, uutta etsiväksi, kriittiseksi.
Muutamat valtiot kuten Puola ja Irlanti olisivat halunneet liittää Euroopan unionin peruskirjaan maininnan kristinuskosta. Tämä ei onnistunut. Unioni on vahvasti maallinen yhteisö.
Uskonnon ennustetaan kuitenkin yhä olevan tulevaisuudessa ihmisiä suuresti kiinnostava aihealue. Kaikesta edistyksestä huolimatta moderni ihminen tuntee kaipuuta henkisyyteen. Ja kristinuskon perussanoma, lähimmäisenrakkaus, heikoimmista huolehtiminen, suvaitsevaisuus, erilaisuuden kunnioitus ovat edelleen osa eurooppalaisuuden ydintä demokratian ja roomalaisen oikeuskäsityksen ohessa.
Tätä taustaa vasten uskonnon opetukselle on tarvetta. Sen tulisi sisältää enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia. Kirkkoon ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomien on hyvä tunnistaa suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvia ja eurooppalaisen enemmistön hyväksymiä kristillisiä kulttuuripiirteitä.
Jokaisen oma uskontokunta huolehtii varmasti uskonsa opetuksesta.
Tytti Isohookana-Asunmaa on valtiotieteen tohtori, Oulun yliopiston dosentti.