Condoleezza Ricen nousu Yhdysvaltain ulkoministeriksi antaa aiheen kysyä, kuka kukin on maailman ylivoimaisen supervallan ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisessa suunnittelussa ja toteutuksessa. Onko jokin muuttunut?
Ensinnäkin on huomattava, että Ricen asema oli hyvin vahva jo George W. Bushin ykköshallinnossa. Selkeä muutos on siinä, että hän sai ulkoministeriön koneiston lisäksi käsiinsä ulkopolitiikan operatiivisen, toiminnallisen vastuun. Ykköshallinnon ongelmana pidettiin ehkä sitä, että vaikka väistyneellä ulkoministerillä Colin Powellilla oli runsaasti operatiivista tekemistä, hän oli ilmeisesti yhä enemmän ulkona strategisesta suunnittelusta.
Ricen nousu merkinnee samalla, että ulkoministeriön asema ulkopolitiikan linjataistelussa vahvistuu. Puolustusministeriö Pentagon oli edelliset neljä vuotta yhä selvemmin etulyöntiasemassa. Valtakuvio vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on selkeästi linjojen vetäjä, diplomaattisaarnaaja "Condin" reviiri, kun Donald Rumsfeld hoitaa yhdessä varamiehensä Paul Wolfowitzin kanssa puolustuspolitiikkaa. Pentagonin kovan kaksikon tenho ei ole heikentynyt.
Keskustiedustelupalvelu CIA puolestaan työskentelee osittain suoraan presidentille, ja Pentagonin tiedustelumiehet ovat sitä paitsi astuneet CIA:n tontille.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa varapresidenttiä. Richard Cheney on ollut kaiken aikaa poika-Bushin ulkopolitiikan tärkeä taustatekijä - ja näyttää siltä, että hän puskee eteenpäin vähentymättömällä vaikutusvallalla.
Cheneyn valta piilee enemmän Bushin hallinnon yleispolitiikan kuin ulkopolitiikan strategioissa, mutta silloin harvoin kun hän ottaa julkisuudessa kantaa kansainvälisiin teemoihin, puheet ovat vahvoja ja ne rekisteröidään maailmalla. Äskettäin hän "varoitti", että Israel saattaisi olla kiinnostunut tekemään ennalta ehkäisevän iskun Iranin ydinkohteisiin.
Ne, jotka ovat ounastelleet Cheneyn roolin heikentyneen, lienevät väärässä. Sillä Bushin ei tarvitse todistella, kuka on herra Valkoisessa talossa.
Kun Ricen hahmo on jo käännelty julkisuudessa puhki, Cheney on erityisen mielenkiintoinen sikäli, että hänen merkityksensä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on yhä hieman hämärän peitossa. Hämärän siinä mielessä, että ylipäätään koko varapresidentin aseman vahvistuminen Yhdysvaltain järjestelmässä on aika uutta perua.
Ensimmäinen näkyvämmän ulkopoliittisen roolin (ainakin hyvin pitkään aikaan) saanut varapresidentti oli edellisen demokraattihallinnon Al Gore, jonka vastuualueena oli erityisesti käytännön komissiotyö yhdessä Kremlin kanssa.
Yleensä varapresidentit ovat pikemminkin päivystäneet sitä hetkeä varten, että ykkösmies estyisi hoitamasta virkaansa. Varapresidentin muodollista ulkopoliittista valtaa ei ole määritelty kuin siten, että senaatin puhemiehenä hän osallistuu - tasapelitilanteessa ratkaisevalla äänellä - esimerkiksi ulkopoliittisia sopimuksia koskeviin äänestyksiin.
Cheneyn vahva asema perustunee ennen muuta hänen kokemuksiinsa aiemmista republikaanihallinnoista. Hän oli isä-Bushin ja siis Persianlahden sodan aikana puolustusministeri, jolla on syvät suhteet hallintoon ja bisnesmiehenä myös talouselämään.
Cheneyn suhteista Riceen tai Rumsfeldiin ei ole juoruttu mitään ikävää. Sydänsairas Cheney edustaa samalla maallistuneempaa uuskonservatiivista ajattelua ja jo eri sukupolvea kuin Bush.