Suomen ulkopolitiikasta, sen painotuksista ja presidentin roolista on kyettävä keskustelemaan avoimesti. Etenkin suhde Yhdysvaltoihin on pulmallinen, eikä vain Suomelle.
Presidentti Tarja Halonen vastasi New Yorkissa arvosteluun, jota Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Risto E.J. Penttilä suuntasi häntä kohtaan kärjekkäässä mielipidekirjoituksessa Helsingin Sanomissa sunnuntaina. Yksi osa kritiikkiä oli moite siitä, että Suomen ulkopolitiikan johdon suhteet Yhdysvaltoihin ovat liian ohuet. Yleisradio puolestaan kertoi monen ulkoministeriön johtavan virkamiehen valittavan nimettömänä samaa asiaa.
Halonen, joka osallistui New Yorkissa muun muassa YK:n talous- ja sosiaalineuvoston Ecosocin kokoukseen, tyrmää tämän arvostelun. Hän pitää presidentille riittävänä "kerta kauteen" vierailujen määrää Valkoisessa talossa.
Haloselle on hieman kiusallista, että juuri tänään keskiviikkona Ruotsin pääministeri Göran Persson keskustelee Washingtonissa presidentti George W. Bushin kanssa. Edellisen kerran Persson vieraili samassa paikassa joulukuussa 2001, ja Bush kävi Göteborgissa sitä ennen Ruotsin pääministerin kutsusta EU-huippukokouksessa.
Samanlainen huipputason henkilökohtainen diplomatia, jota presidentit Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari kykenivät Washingtonin suuntaan harjoittamaan, on Halosen kaudella jäänyt vähiin. Tätä tosiasia ei käy kiistäminen.
Murros ajoittuu Yhdysvaltain viime presidentinvaaleihin, jolloin demokraattien kahdeksanvuotinen valtakausi päättyi, ja samalla entiset kontaktit katkesivat. Uuteen Bushin hallintoon ja sen taustoihin ei Suomesta ole ollut hyviä yhteyksiä. Tilanteen outous näkyy siinä, että ulkoministeriö turvautui varsin erikoiseen ratkaisuun: uudeksi suurlähettilääksi Washingtoniin nimettiin Jukka Valtasaari, joka oli palvellut samassa tehtävässä useita vuosia jo aiemmin, George Bush vanhemman kaudella.
Suomen ulkopolitiikan johto ei myöskään tuominnut syyskuun 2001 terrori-iskuja samalla henkilökohtaisella ponnella kuin monet muut maat, kuten Ruotsi. Yhdysvalloissa tällaiset eleet huomataan.
Samalla on silti syytä muistaa, että George W. Bushin aikana tavanomaisten suhteiden ylläpito on ollut ongelmallista monelle muullekin maalle, myös perinteisille ystäville kuten Kanadalle tai EU-maille, sekä yhdessä että erikseen. Irakin sodan myötä juuri mikään ei ole kuten ennen, ja kaikki valinnat näyttävät tuottavan vaikeuksia.
Esimerkiksi Britanniassa joukko maan ulkoasianhallinnon kokeneita entisiä diplomaatteja julkaisi avoimen kirjeen moittien pääministeri Tony Blairia siitä, että tämä tukee liian läheisesti Yhdysvaltain "tuhoon tuomittua" politiikkaa. Tällainen hyvin poikkeuksellinen kritiikki on suhteessa monin verroin vakavampaa kuin se, mitä Penttilä esitti.
Suomen suhteet Venäjään tuntuvat täysin toimivilta, toisin kuin Penttilä esitti. On myös vaikea nähdä, millä tavoin Halosen kiinnostus "maailmanparannukseen" eli globaaleihin kysymyksiin heikentäisi Suomen etuja. Sen sijaan Yhdysvaltain suhteiden eteen on tehtävä töitä mahdollisista henkilökohtaisista asenteista huolimatta. Ulkopolitiikan ohjenuorana on yhä tosiasioiden tunnustaminen, ja tosiasia on, että Bushin hallinto saattaa jatkaa vielä toiset neljä vuotta.
Keskustelunavauksena Penttilän kirjoitus oli tervetullut. On pikemminkin epänormaalia, jos suositun presidentin roolia ei välillä arvioida myös kriittisesti.