Tiistain Washington Post -lehden mukaan presidentti George W. Bushin hallinto on muuttamassa Iraniin kohdistuvaa politiikkaansa. Sen lisäksi, että Iran on kytketty tiukasti "pahan akseliin", Valkoinen talo on nyt hylkäämässä politiikan, jonka avulla on pyritty yhteistoimintaan Iranin presidentin Mohammad Khatamin ja hänen uudistusmielisten liittolaistensa kanssa. Lehden mukaan Bushin neuvonantajat katsovat, että Khatamin hallinto ja hänen kannattajansa "ovat liian heikkoja ja tehottomia eivätkä he ole vakavissaan lupaustensa (uudistusten) toteuttamisessa".
Jo Bill Clintonin hallinto omaksui Iraniin varsin nuivan odota ja katso -asenteen. Khatamin nousua presidentiksi pidettiin lupauksia herättävänä. Nyttemmin on todettu, että suosittu Khatami todella pysyy vallassa, mutta että hän ei pysty radikaalisti muuttamaan vanhoillisen papiston vahtimaa politiikkaa.
Amerikkalaisittain tarkastellen Khatami on osoittautumassa lähinnä "keulakuvaksi", joka luo ulospäin näennäisen myönteisen kehityksen imagoa. Länsimyönteistä linjaa kannattanut Khatami syytti puolestaan Yhdysvaltoja tiistaina sodan ilmapiirin luomisesta.
Iran on saanut terrorisodan aikana kiitosta Afganistan-politiikastaan. Toisekseen Iranilla ja amerikkalaisilla on ainakin kaksi yhteistä vihollista: al-Qaida ja Irak. Mitkä ovat siis amerikkalaisten superhaukkojen perusteet?
Heidän mielestään Iran lienee merkittävin yksittäinen, valtioterrorismia edustava valtio. Näin väittää myös Israel, joka tosin itsekin käyttää terroristien rikoksiin verrattavaa, siviilejä murhaavaa taktiikkaa.
Iranin voi joka tapauksessa arvioida heikentävän Palestiina-Israel -konfliktin ratkaisun perustaa, kun se tukee palestiinalaisia äärivoimia. Amerikkalaiset uskovat israelilaisten ja oman näyttönsä aukottomuuteen.
Lisäksi Iranin uskotaan tosissaan havittelevan ainakin keskipitkän matkan ohjuksia, mahdollisesti jopa ydinasetta. Joukkotuhoaseiden kehittely taas on sama syytös, jonka nojalla Yhdysvallat on ottanut pääkohteekseen Saddam Husseinin Irakin.
Silti voidaan kysyä, mitä hyvää Yhdysvaltain linjanmuutoksesta voi parhaassa tapauksessakaan seurata. Iranin ulkopolitiikan ylimmät valvojat saavat lisää vettä myllyynsä, maltillisten asemat tuskin vahvistuvat ja amerikkalaisille kelpaavan "oikean" opposition löytyminen on hyvin vaikeaa. Teheranin opiskelijaprotestien merkitys lienee rajallinen.
Linjanveto voimistaa jälleen amerikkalaisten ja eurooppalaisten turvallisuuspoliittista eriseuraisuutta. EU:han on kannattanut yhteyksien lisäämistä Khatamin edustamiin voimiin.
Erimielisyys alleviivaa samalla kahta asiaa. Sitä, miten heikko on Euroopan todellinen toimintakyky kansainvälisessä politiikassa. Ja sitä, miten kaltevalle pinnalle Yhdysvaltain Lähi-idän-politiikka on luistanut. Bushin tuore linjapuhe oli jo kuin Israelin päähallituspuolueen kirjoittama. Nyt luodaan vaikutelmaa, että amerikkalaiset haluavat olla päättämässä ei vain palestiinalaisten vaan myös iranilaisten tulevista johtajista.
Yhdysvaltain sisäinen valtapeli näyttää kallistuneen Pentagonin kovanaamojen ja "kylmän sodan perillisten" eduksi. Ulkoministeriö on tappiolla. Hypervallan ulko- ja turvallisuuspolitiikka saa lisää fundamentalistisia piirteitä.