Kirkkomusiikin opiskelija Markus Vaara soittaa Oulun seudun ammattikorkeakoulun urkusalissa barokkiuruilla Ukko Nooaa. Tutun teeman jälkeen seuraa muunnelmia ja urkusali täyttyy äänestä: nuotit, tauot, ristit ja beet oikein kietoutuvat kuulijan ympärille, pujahtavat korvista ja sieraimista sisään ja hengittyvät taas ulos.
Vaara kapuaa pois penkistä ja on tyytyväinen. "Näin hienoa kosketusta en ole ikinä missään milloinkaan tavannut. Maitoa ja hunajaa tulee tästä soitosta", hän intoilee ja käskee laittamaan juttuun, ettei vastaavaa soittopeliä ole viidensadan kilometrin säteelläkään. Ja että jos ei nyt Oulusta tule urkureita, on syy soittajassa eikä soittimessa.
Urkujen tervakoskelainen rakentaja Martti Porthan kuuntelee tyytyväisenä. Urkujen valmistuminen ensimmäisten viivojen vetämisestä rakentamiseen on vuoden mittainen prosessi. Kahden kuukauden mittainen rakennustyö päättyi perjantaina.
Myös kirkkomusiikin opiskelija ja urkujensoiton tuntiopettaja Essi Takkinen on urkuihin tyytyväinen. "Urkuohjelmistosta suurin osa on barokkimusiikkia ja saksalainen barokkimusiikki on kirkkomusiikin pohjana. Tämän tapaisia urkuja rakennettiin Johann Sebastian Bachin aikaan. On tärkeää, että päästään kuulemaan teosten äänimaailma sellaisena, miltä se on sävelletty kuulostamaan", hän sanoo.
Porthanin mukaan urkujen 21 äänikertaa on ammattikorkeakoulun urkusaliin suuri määrä, mutta avaa mahdollisuuksia opetuskäyttöön ja eri teosten esittämiseen.
"Barokkiurut ovat Gottfried Silbermann -tyyliset. J.S. Bach ihannoi tätä soitintyyppiä ja uruissa on elementtejä, joita on hänen musiikissaan: sointiväriä, kylläisyyttä ja voimaa", sanoo Porthan. Hänen mukaansa vastaavanlaisia urkuja on Suomessa yhtä pitkälle vietynä ainoastaan Kotkan kirkossa.
Urut ovat pitkäikäisiä soittimia: elinkaarta sodalta tai muulta tuholta säästyneillä Silbermanneilla on Porthanin mukaan helposti lähes 300 vuotta ja enemmänkin. "Rakennus rappeutuu ennemmin", hän ennustaa.
Porthanin mukaan urut olivat ennen kehruukoneen keksimistä monimutkaisin tekninen laite. "Vaikka mekaniikasta onkin kysymys, on liike koneistossa niin pieni, että kulumisenkaan takia ei ensimmäiseen sataan vuoteen tarvitse tehdä mitään."
Kolmelle ja puolelle sadalle tuhannelle eurolle on selvästi saatu vastinetta. Porthan arvioi käsityön osuudeksi hinnasta 80 prosenttia.
Urkujen lisäksi suitsutusta saa itse urkusali, jonka akustiikka jäljittelee katedraalia.
"Tila on ainutlaatuinen. Jälkikaiku on mahtava", sanoo Vaara. Kunnon urkujen lisäksi kirkkomuusikolle on tärkeää päästä toimimaan tilan kanssa.
"Opetusta annetaan pääasiassa täällä ja harjoittelemaan saa tulla: sali on käytössä aamusta yöhön", toteaa Takkinen. "Jokainen akustiikka vaatii oman työnsä. Pienen urkusalin akustiikka on teettänyt enemmän työtä kuin suuren kirkkotilan", sanoo Porthan.
Äänet syntyvät pilli kerrallaan ja urut on sovitettava kulloisenkin salin akustiikkaan. Kahta samanlaista tapausta ei tule.
Sibelius-Akatemiaa lukuun ottamatta muissa musiikkioppilaitoksissa ei ole tyyliurkuja eikä urkusaleja, joissa akustiikka olisi niille suunniteltu. Ammattikorkeakoululla on romanttiseen tyyliin rakennetut urut sekä harjoitussoittimena pieni barokkisoitin ja Tulindbergin salissa on mukaillut pohjoissaksalaisen tyylin urut.
"Ja kun saataisiin vielä puhdasoppiset ranskalaiset", vinkkaa Vaara.