SDP:n piti aloittaa uusi nousu vereksen puheenjohtajansa Jutta Urpilaisen johdolla, mutta sosiaalidemokraattien pettymyksen voi melkein tuntea käsin. SDP:n kannatus on jämähtänyt gallupeissa 20 prosentin tuntumaan oppositioasemasta, lamasta ja suurtyöttömyydestä huolimatta. Luku on surkea, eikä mikään viittaa siihen, että käänne lymyäisi nurkan takana.
Edellisen, 1990-luvun laman aikana SDP:n kannatus oli lähtenyt jo vaalikauden tässä vaiheessa nousuun oppositiossa. Puolue hankki komean vaalivoiton Paavo Lipposen johdolla 1995. SDP sai 28,3 prosenttia äänistä ja peräti 63 kansanedustajaa. Sen jälkeen SDP on ollut loivassa mutta tasaisen varmassa laskussa.
Hätähousut käynnistivät Urpilaisen ulosajon jo viime vuonna, mutta se heijasteli enemmän pettymystä puheenjohtajavaalin lopputulokseen kuin perustui tosiasioiden pohjalta tehtyihin vakaviin analyyseihin.
Urpilaisen kaksivuotisesta kaudesta on jäljellä enää runsaat puoli vuotta, joten nyt on oikea aika ryhtyä arvioimaan, miten hän on pärjännyt ja onko hän oikea henkilö vetämään SDP:tä myös vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.
Urpilaisen kohtalo ratkaistaan Joensuun puoluekokouksessa ensi toukokuussa. Urpilainen on johtanut SDP:tä kohta puolitoista vuotta ja vetänyt sinä aikana kahdet vaalit: kunnallisvaalit vuosi sitten ja eurovaalit viime kesäkuussa. SDP:n tulos jäi molemmissa alle odotusten.
Poliittisesti kokematon Urpilainen on joutunut harvinaisen kovan kritiikin kohteeksi julkisuudessa mutta myös yksityisissä turinatuokioissa eri puolilla maata. Häntä moittivat niin puoluetoverit kuin ulkopuoliset, joilla ei ole osaa eikä arpaa SDP:n johtajavalinnoissa. Ihmisillä on kuitenkin lupa ottaa kantaa ja ajatella itsenäisesti. Urpilainen voi lohduttautua vain sillä, että Matti Vanhasella on vielä huonompi imago.
Monia hätkähdyttäneet madonluvut Urpilaiselle luki äsken tunnettu demarivaikuttaja, tamperelainen valtio-opin dosentti Pertti Timonen. Hän arvioi Aamulehdessä, että SDP "ottaa hirveän suuren riskin, jos se lähtee seuraaviin eduskuntavaaleihin Urpilaisen johdolla". Lausunto oli kehotus vaihtaa puheenjohtaja, ja tieto siitä levisi laajalle mediassa.
Urpilaisella ei ole riittävästi luontaista karismaa, joten häntä on helppo vähätellä. Hänellä ei liioin ole sellaista valtaa, joka saisi kriitikot varomaan sanojaan. Sukupuolellakin voi olla vaikutusta. Rohkeita, kevyeen julkisuuteen perustuvia avauksia -- moni muistaa esimerkiksi verkkosukat -- tehneen nuoren naisen on vaikea olla uskottava hänen isänsä ikäisten demarijäärien silmissä, teki hän mitä tahansa.
Kohtuuden nimissä on syytä todeta, ettei Urpilainen ole joutunut syyhyttä saunaan. Pelkillä esiintymistaidoilla ei pötkitä pitkälle. Häneltä puuttuvat toistaiseksi vakuuttavat näytöt poliittisesta osaamisesta. Sen sijaan hän on herättänyt kompasteluillaan turhankin paljon kiusallista huomiota.
Urpilainen on ajautunut itseään ruokkivaan, uhkaavaan negatiiviseen julkisuuskierteeseen. Mitä enemmän hänen epäonnistumisestaan pidetään ääntä, sitä vapaammalta riistalta hän tuntuu.
Urpilaisen edeltäjälle Eero Heinäluomalle kävi samoin. Hän upposi yhä syvemmälle ja syvemmälle mustamaalauskierteeseen, kun häntä vähäteltiin jatkuvasti. Lopulta Heinäluoma löi hanskat tiskiin kyllästyneenä omasta puolueestaan tulleisiin puukoniskuihin.
Nyt Heinäluomaa pidetään SDP:ssä vakuuttavana valtiomiehenä, joka luo puolueen linjaa julkisuudessa. Kauneus on katsojan silmässä. Todellisuudessa Heinäluoma on yhä sama mies kuin puoluejohtajana.
Häneltä puuttuvat vain puheenjohtajan paineet. Hän ei ole puolueen ykkönen, joten hänen ei tarvitse pelätä puukottajia.
Demareilla on ikävä taipumus vähätellä ja aliarvioida johtajiaan. He panevat herkästi puolueensa kannatusongelmat johtajansa viaksi, vaikka puoluejohtajan vaikutus vaalitulokseen on yleensä vain 1--2 prosenttiyksikköä. SDP:n kannatuksesta on kateissa 4--5 prosenttiyksikköä.
Puheenjohtajan järjestelmällinen puukotus käynnistyi Pertti Paasiosta ja hänen erivärisistä kengistään. Paasio vaihdettiin Ulf Sundqvistiin 1991. Heti valinnan jälkeen alkoi Sundqvistin ajojahti, ja hän joutui eroamaan STS-pankin aikaisten sotkujensa takia SDP:n johdosta 1993.
Sundqvistia seuranneella Lipposella oli pääministerinä omassa eduskuntaryhmässään ja puolueessaan äänekäs oppositio, jota hän piti aisoissa rautaisella otteellaan ja jääräpäisyydellään. Kriitikot väittivät, että Lipposen linja oli tuhoisa SDP:lle. Mutta kun Heinäluoma ja hänen pieni linjantarkistuksensakaan eivät pelastaneet SDP:tä vaalitappiolta, vika oli taas puheenjohtajassa. Nyt väitetään, että pulmat johtuvat Urpilaisesta.
Arja Alho on näkyvä esimerkki kroonisesti tyytymättömästä demarikellokkaasta. Lipposesta tuli hänelle aikoinaan persona non grata. Heinäluoman Alho halusi vaihtoon, koska tällä ei ollut hänestä mitään sanottavaa. Urpilaisen verkkosukkaposeerauksen jälkeen Alho ilmoitti, ettei tämänkään johtama SDP kelpaa hänelle.
Johtajan syyllistäminen on oiva tapa kiertää asian ydintä -- sitä, että SDP ei ole löytänyt uutta, suurta missiota hyvinvointivaltioideologiansa tilalle. SDP:n asemat heikkenevät sen kannattajien ikääntyessä, ja sekin on mahdollista, että mauri on tehnyt tehtävänsä ja saa mennä. Demarien hyvinvointivaltioideologia elää sen sijaan yhä vahvana - kaikissa puolueissa.
Kirjoittaja on espoolainen tietokirjailija.