Suomessa halutaan pidentää työuria.
Pidennys tehtäisiin päästämällä työntekijät eläkkeelle vasta vanhoilla päivillään.
Vielä ei tiedetä, mihin lähtöikä asettuisi. Jonnekin vuosien 65-70 paikkeille.
Kannattaisiko kuitenkin miettiä hetki? Aherrusputken päässä odottava arvokas ja vapaa eläkeläiselämä voi olla paras kannustin tehdä työnsä hyvin.
Historian roskahinkaloista löytyy esimerkkejä mitä tapahtuu, kun eläkkeelle pääsyä pitkitetään epäinhimillisen kauan. Seurauksena on traagisia kuvioita.
Suomi ja silloinen naapurivaltio Neuvostoliitto (1917-1991) olivat vanhojen miesten johtamia valtakuntia vielä 1980-luvun alussa.
Liki kahdeksankymppisiä ukkoja pidettiin töissä runsaan kokemuksensa tähden, vaikka tärkein puuttui: tuntuma todellisuuteen.
Pääministeri Aleksei Kosyginin aivokuoresta oli kesällä katkennut verisuoni.
Hän oli ollut hukkua, kun taju karkasi kesken soutelun. Töitä piti senkin jälkeen vain painaa.
Tilanne teki hänet ärtyisäksi, mikä on sievempi ilmaus jatkuvalle v-alkuisen sanan käytölle ja humalahakuisuudelle.
Kosyginin esimies, pääsihteeri Leonid Brežnev napsi jatkuvasti värillisiä pillereitä muuttuen ajattelultaan jähmeäksi hömelöksi. Puuromaisesta puheesta ei ottanut kokouksissa tolkkua.
Pääsihteeri tarvitsi kantajat kainaloihinsa siirtyäkseen huoneiden väliä.
Nestorisarjan kolmas mies, Suomen presidentti Urho Kekkonen ilmestyi neuvonpitoihin muistivihkojen ja tukihenkilöiden kanssa.
Siltä varalta, että muisti taas pettäisi tai näköhäiriö yllättäisi.
Asiakirjojen kirjasin alkoi olla pistekooltaan suurta. Pikkupränttiä ei enää tahtonut nähdä.
Historioitsija Esa Seppänen kertoo äsken ilmestyneessä Idänkaupan isäntä -kirjassaan, kuinka Kekkonen raapusti 80-vuotiaana loppuun kulutettuna valtion työntekijänä hätähuudon päiväkirjaansa: Olen tullut vanhukseksi. En jaksa.
Kekkosen loisteessa lämmitellyt lähipiiri ei armoa antanut. Keskustan kansanedustaja Eino Uusitalo taisi olla julmin.
Uusitalo esitti kesällä 1981, että Kekkosen olisi jatkettava vuoden 1984 jälkeenkin kausi tai pari. Siis vuoteen 1990 tai 1996.
Useita infarkteja saanut Kosygin oli sairasvuoteeltaan kirjoittanut erokirjeen, jossa hän esitti Neuvostoliiton johtoon nopeaa nuorennusta. Vanhoin voimin ajetaan kiville (kuten kävikin).
Tuohon aikaan Neuvostoliitossa kerrottiin vitsiä, että krokotiilillä on 40 hammasta ja neljä jalkaa. Politbyroolla on 40 jalkaa mutta vain neljä hammasta.
Avustajat poistivat eronpyynnöstä nuorennusvaatimuksen kun lappu vietiin Brežneville.
Vanhuksen piti porskuttaa, vaikka tämä ei mistään mitään enää tajunnut. Syy oli sama kuin Suomessa: lähipiiri hyötyi.
Kun Kekkonen vieraili loppuvuodesta 1980 Kremlissä keskustelemassa kauppavaihdosta, oli Brežnev lipunut jo kaukaisille ulapoille.
Brežnevin puheääni jouduttiin vahvistamaan kaiuttimen avulla. Vahvistettu ääni ajettiin kuulolaitteeseen ja johtajan korvaan. Näin hän kuuli itsensä.
Seppänen tietää kertoa, että Brežnev oli alkanut kutsua Suomen presidenttiä nimellä Urho Gorlo Nos - Urho Kurkku Nenä.
Molemmin puolin pöytää johtajat lukivat omista papereistaan toisilleen repliikkejä vuoron perään.
Poissa oli rempseys. Eletyillä vuosilla on taipumus tönkkösuolata liukkainkin tyyppi.
Omiin maailmoihinsa teki matkaa Urho Kurkku Nenäkin. Presidentti otaksui Loviisan ydinvoimalan tuottavan sähkön sijasta Kostamuksen rautapellettiä.
Pian Kosygin ja Brežnev kuolivat. Kekkonen pääsi saattohoitoon Tamminiemeen.
Nämä pidennetyt työurat olivat ihmisrääkkäystä.