Syyt siihen, että Suomi-syöjänä tunnettu Neuvostoliiton suurlähettiläänä 1970-luvulla Suomessa ollut Vladimir Stepanov pääsi liian lähelle presidentti Urho Kekkosta ovat moninaiset.
"Kekkonen tykkäsi reippaista tyypeistä ympärillään. Stepanov oli tällainen. Se johtui myös Stepanovin taustasta ja asemasta", kertoo Yhdysvalloista tavoitettu professori Keijo Korhonen. Hän oli tuolloin ulkoministerinä ja alivaltiosihteerinä presidentti Kekkosen tärkein ulkopoliittinen avustaja.
Korhonen yhtyy professori Juhani Suomen Kekkosen päiväkirjojen viimeisessä osassa tekemään arvioon, että Stepanov pääsi liian lähelle Kekkosta.
Keijo Korhosen mukaan Kekkonen myös pelkäsi Stepanovia, mutta samalla pelasi tämän ja Neuvostoliiton kanssa taitavaa peliä.
"Luulen, että Kekkonen piti Stepanovia ja venäläisiä myös epävarmuuden tilassa. Hän oli hyvin taitava pelaaja, todella vanha hämähäkki, joka istui siellä verkkonsa keskellä", Korhonen toteaa.
Todella kova ja röyhkeä oli Korhosen mukaan myös vastapeluri. "Stepanov oli Nikolai Bobrikovin jälkeen pahin Suomi-syöjä, mitä me olemme kokeneet. Se oli hyvin kummallista, painajaismaista peliä", Korhonen sanoo.
Ilkeää tyrannia
pelättiin
"Vladimir Stepanovin pahin puoli oli se, että hän oli ilkeä, tyrannimainen näykkijä, joka vihaisi suomalaisia. Hänellä oli katkera ja kaunainen suhtautuminen Suomeen toisin kuin muilla venäläisillä. Samaan aikaan hän kadehti suomalaisia", Korhonen kuvaa.
Perään hän paukauttaa: "En muuten ymmärrä, että tuollaiselle miehelle annetaan viisumia Suomeen. Jos minä olisin ulkoministeri, estäisin hänen tulonsa maahan."
Stepanovia pelättiin ja siksi myös mielisteltiin.
"Suomalaisia oli laumoittain nuoleskelemassa häntä", Korhonen sanoo ja kertoo kuinka Ahti Karjalainen neuvoi häntä itseään rakentamaan paremmat suhteet Stepanoviin.
Korhonen ei edes yrittänyt.
"Vihasin häntä. Minun tehtäväni oli pitää Suomen eduista huolta. Katsoin, että olen käyttötavaraa. Jos presidentti ei voi enää minua käyttää, siitä vaan adios."
Korhonen arvelee Kekkosen päätyneen siihen, että hänen on pelattava Stepanovin kanssa. "Totuushan on, että Kekkonen pelkäsi venäläisiä, pelkäsi samaan tapaan kuin ihminen pelkää saatuaan kovan kokemuksen."
"Mutta Kekkonen myös tykkäsi reippaista tyypeistä ympärillään. Tietyissä tilanteissa Stepanov oli tällainen. Hän oli Kontupohjassa syntynyt, täydellisesti suomen kielen taitoinen. Hän oli rento sälli. Käytän nimenomaan sälli -sanaa, koska jätkät ovat kunnon miehiä. Hän pystyi ryyppäämään ja oli erinomainen ampuja. Konjakeissaan hän puhui, että suomalaiset olivat opettaneet hänet ampumaan."
Aluksi
kaksoisroolissa
Korhonen sanoo huomanneensa päiväkirjoista, että Kekkonen ja Stepanov tunsivat toisensa jo 1950-luvun lopulta lähtien. "Suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin Kekkonen suhtautui kuten jokaiseen Neuvostoliiton edustajaan, jolla oli suora yhteys Kremliin."
Vaikka Neuvostoliitolla oli tuolloin kaksi linjaa, suurlähettiläs muodollisesti korkeimpana edustaja sekä lähetystössä henkilö, joka oli suoraan kommunistisen puolueen ulkomaanosaston lähettämä, Stepanovissa yhdistyivät Korhosen mukaan aluksi molemmat roolit. Siksi Kekkonen käytti Stepanovia aina siihen asti, kunnes Viktor Vladimirov tuli maahan.
"Kekkonenkin oli sitä mieltä, että Stepanov on poliittisesti tärkeässä asemassa ja hänellä on vaikutusvaltaa kotimaassa puolueessaan", Korhonen toteaa, mutta lisää: "Kukapa sen tietää oliko."
Korhosen mukaan pitää täysin paikkaansa, että Stepanov puuttui suorasukaisesti presidentin toimintaan, Suomen ulkopoliittisiin kannanottoihin, hallitusten nimityksiin ja puolueiden sisäisiin asioihin.
Ulkoministerinä Korhonen sai Kekkoselta muutaman kerran takaisin omia puheitaan, joita Stepanov oli kiikuttanut presidentille ja alleviivaillut puolueettomuus-sanoja.
"Se oli jonkinlainen viesti olla varovainen, mutta ei Kekkonen koskaan kieltänyt käyttämästä puolueettomuus-sanaa vähemmän. Puolueettomuusprofiilin ylläpitäminen oli Kekkosen tärkein tavoite. Meidän yhteinen tehtävämme oli puolustaa Suomen ulkopolitiikkaa", Korhonen toteaa.
Hänen mukaansa tämä selittää osaltaan Kekkosen pelaamista Stepanovin kanssa.
Yksinäinen honka
vaikeni tunnoistaan
Päiväkirjojen mukaan Stepanovin päällekäynti ahdisti Kekkosta ja ajoi presidentin jopa eron partaalle. Syvimpiä tuntojaan tai Stepanovin vuoksi kokemaansa ahdistusta Urho Kekkonen ei Keijo Korhoselle purkanut.
"Minun suhteeni häneen ei ollut sillä tavalla henkilökohtainen, että hän olisi sisäisiä ajatuksiaan kertonut. Ikä ja monet tekijät aiheuttivat sen, etten ollut kaveri hänen kanssaan. Tein töitä hänelle. Muutenkin Kekkonen alkoi olla tuohon aikaan sellainen yksinäinen honka. Useimmat hänen todellisista kavereistaan oli tuoni jo niittänyt."
Kekkosen erouhkauksesta Korhonen toteaa: "Luulen, että hän käytti tätä korttia, koska tiesi Neuvostoliiton kannalta keskeisen asemansa. En usko, että Kekkonen oli tosissaan. Toisaalta, jos tällä tavalla uhkaa, pitää vastapuolelle syntyä käsitys, että uhkaus on todellinen."
Lopulta suurlähettiläs Vladimir Stepanov vedettiin pois Suomesta kesällä 1979. Vihiä tästä saatiin Keijo Korhosen mukaan muun muassa siitä, että Stepanovin autonkuljettaja osti talvirenkaat väärään aikaan, keväällä, ja Stepanov itse hankki upean moottoriveneen voidakseen ajella Kostamuksen lähellä Kivijärvellä.
"Hän teki se sellaisia hankintoja, joita ei olisi enää suurlähettiläskauden jälkeen voinut tehdä Suomessa. Tämä antoi selvän viitteen, että jotain on tapahtumassa", Korhonen sanoo.
