Kuva venäläisestä taitoluistelijasta Julia Antipovasta tekee esteratsastaja Mirella Lesosen tarinasta taas ajankohtaisen.
Sairaalasänkynsä vieressä seisova Julia Antipova, 16, näyttää Sovjetski Sportin julkaisemassa kuvassa keskitysleirivangilta. Anoreksia on riuduttanut hänet 25-kiloiseksi.
Elokuussa 2002 Mirella Lesosta ei enää päästetty kotiin Jorvin sairaalasta, minne hän hakeutui sydänoireiden takia. Tuore SM-hopeamitalisti lähetettiin Lapinlahden sairaalan syömishäiriöosastolle. 178 senttiä pitkä, 19-vuotias nuori nainen painoi 37 kiloa.
”Jorvissa sanottiin, etteivät he voi ottaa vastuuta siitä, että saattaisin kuolla viikonlopun aikana”, Lesonen, 31, sanoo nyt.
Venäläinen urheilukulttuuri on pahimmillaan julmaa – Antipovan entinen valmentaja on tunnettu luistelijoiden tiukasta painokontrollista. Jokaisen syömishäiriöön sairastuneen tarina on erilainen. Lajikin on eri, mutta tässä kohtaa taitoluistelussa ja ratsastuksessa on helppo nähdä myös yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat hyvin esteettisiä lajeja.
Molemmat ovat myös pedanttien, täydellisyyttä tavoittelevien tyttöjen lajeja.
Halusi elää terveellisesti
Lesosen sairaus sai alkunsa, kun hän 18-vuotiaana päätti alkaa kuntoilla ja elää mahdollisimman terveellisesti, jotta tulokset ratsastuksessa paranisivat. Kevyenä ratsastus on helpompaa myös hevoselle ja näyttää paremmalta, hän järkeili.
Se saattoi kuitenkin alkaa jo aiemmin: koulussa häntä oli kiusattu painon takia.
”En ollut koskaan ylipainoinen, mutta olin pitkä ja iso.”
Lesosen valmentaja ei koskaan viitannut mitenkään valmennettavansa painoon, vaan päinvastoin kiitteli tämän lahjakkuutta. Hän kuitenkin toi jyrkästi ja avoimesti esiin sen, ettei hyväksynyt ylipainoisia ratsastajia. Kauhean näköistä, valmentaja tuomitsi.
”Se ruokki mielikuvaani siitä, miltä minun ratsastajana pitää näyttää.”
Valmentaja pakotti pois satulasta
Lesonen aloitti kuntosaliharjoittelun ja teki sen niin kuin oli tottunut tekemään kaiken muunkin: kunnolla. Treenimäärä kasvoi nopeasti, ja salilta hän imi oppia erilaisista ruokavalioista – ja alkoi noudattaa niitä kaikkia.
”Jätin rasvat, viljat, maitotuotteet. Lopulta jäljellä olivat enää kasvikset ja hedelmät. Sitten aloin karsia niistäkin.”
Tuossa vaiheessa Lesonen söi 200 kilokalorin verran päivässä.
75-kiloinen tyttö kutistui vuodessa 37-kiloiseksi. Hänen veriarvonsa laskivat ja hän sai sydänoireita. Häntä huimasi, hän ei pystynyt nukkumaan eikä ajattelemaan selkeästi. Vanhemmat ja valmentaja veivät Lesosta lääkäriltä toiselle, mutta hän sivuutti läheistensä huolen turhana puuttumisena – hänhän oli täysi-ikäinen, jo 16-vuotiaana omilleen muuttanut, itsenäinen ihminen.
Stoppi tuli SM-kisoissa kesällä 2002. Lesonen oli niin heikko, ettei enää pysynyt hevosen selässä, vaikka onnistuikin jotenkin taistelemaan hopealle nuorten ratsastajien sarjassa.
Valmentajan pyynnöstä Suomen Ratsastajainliitto eväsi maajoukkueratsastajalta kilpailuoikeuden, koska tämä oli niin sairaan näköinen.
”Silloin tajusin, että minun on parannuttava, jotta saan tehdä rakastamaani asiaa. Tein kaikkeni saadakseni painoni nousemaan. Söin joka päivä ravintolassa ja kävin syömishäiriöpolilla punnituksissa. En kuitenkaan syönyt tarpeeksi. 1 500 kilokaloria päivässä ei vielä auta, kun painokilossa on 7 000 kilokaloria.”
Elokuussa hän päätyi Jorvin sairaalaan.
Lesonen vietti Lapinlahden syömishäiriöosastolla neljä kuukautta ja inhosi jokaista hetkeä.
”Se on varmaan sairaalan ennätys, tsemppasin niin kovaa päästäkseni sieltä pois. En saanut mennä ulos, ja minun on saatava olla ulkona. Piti vain maata sängyssä. Siellä oli muitakin urheilijoita, esimerkiksi monta taitoluistelijaa.”
Pelastus oli taas rakas laji.
”Olin haaveillut ystäväni kanssa, että kilpailisimme vielä joskus Espanjassa Sunshine Tourilla. Vanhemmat lupasivat, että saan lähteä sinne, kun olen terve. Ystäväni kannusti, ja minä paranin. Pääsin avohoitoyksikköön, ja vielä kuukauden vietin päivät sairaalassa ja yöt kotona.”
Sairaus kulkee mukana
Ulospäin Lesonen on terve edelleen.
”Voi olla, että joku pääsee anoreksiasta kokonaan irti, vaikken olekaan sellaista ihmistä vielä tavannut. Se on sairaus, joka ei ikinä poistu minusta. Riippuvuus, jota täytyy kontrolloida. Ei päivittäin, mutta stressaavissa elämänvaiheissa, joita tulee vastaan jokaiselle”, hän sanoo.
Apuna on perhe ympärillä.
”Olen saanut kaksi tervettä lasta, ja se on ihme. Minulle sanottiin, että en pysty saamaan lapsia.”
Jälkiseuraukset, jotka saattavat johtua anoreksiasta, ovat matala syke ja verenpaine. Syömishäiriöihin erikoistunut sisätautilääkäri on sanonut, että Lesosella kävi tavallaan nurinkurinen tuuri. Paino putosi nopeasti, eikä elimistö horjunut vuosikausia aliravitsemuksen rajalla.
Valmentajan roolissa Lesonen on tavannut juniori- ja poniratsastajia, joilla on syömishäiriö. Joskus hän on itse kiinnittänyt huomiota kalpeuteen ja huonovointisuuteen, joskus vanhemmat ovat pyytäneet valmentajaa puhumaan tytölle, joka ei syö.
Lesonen on joutunut miettimään tarkkaan, milloin voi ja pitää puuttua. Tärkeintä on, että valmentaja muistaa katsoa pintaa syvemmälle. Kysyä, miten menee.
”Valmentaja on maailman tärkein ihminen nuorelle urheilijalle, joka haluaa todella menestyä”, hän sanoo.
”Tärkeämpi kuin paras kaveri ja isompi auktoriteetti kuin äiti ja isä. Se on valtava vastuu.”