Olympialaiset ovat kilpavarustelua muistuttava spektaakkeli, jollaisia vain suurilla valtioilla on varaa järjestää. Kisojen hallittu kutistaminen lienee valitettavasti mahdotonta.
Takavuosikymmenten radioselostuksissa olympialaisia kutsuttiin maailman urheilevan nuorison kokoontumiseksi. Määritelmä oli ylevä mutta harhaanjohtava jo silloin – muutenkin kuin osallistujien iän kuvauksen osalta.
Tänään Lontoossa alkavat XXX olympiadin kisat ovat urheilua, mutta paljon muutakin. Olympialaiset ovat aina olleet isäntämaan taloudellisen ja henkisen voiman osoitin, joskus korostuneesti myös poliittisen mahdin.
Kisojen massiivisuus on valitettavasti johtanut siihen, että nimenomaan kesäolympialaisten järjestelyvastuu voidaan uskoa enää isoille maille. Näin ei pitäisi olla.
Lontoon kisajärjestelyihin on kulunut lähes 12 miljardia euroa. Seuraava järjestävä maa on nouseva talousmahti Brasilia, ja olisi todellinen yllätys, jos se ei pyrkisi taas lyömään laudalta edellisiä kisoja.
Kisat pitäisi kuitenkin voida järjestää vaatimattomamminkin kuin nyt. Jättimäiset kustannukset ovat johtaneet esimerkiksi siihen, että kisoja ei ole koskaan järjestetty Afrikan mantereella, eikä sitä ole näköpiirissäkään.
Maltilliset kisat Helsingin olympialaisten tapaan ovat todennäköisesti lopullisesti menneisyyttä. Näin siitä huolimatta, että Helsingin kisoja vuonna 1952 pidetään olympiahistorian onnistuneimpiin kuuluvina.
Olympia-aatteen henkiin herättäneen paroni Pierre de Coubertinin ajoista olympialaisten idea on muuttunut muutenkin.
Runsaat sata vuotta sitten synnytetty olympiahenki halusi yhdistää urheilun, kulttuurin ja kasvatuksen, edistää elämäntapaa, jossa ilo löytyy yrittämisestä, sekä maailmanlaajuisten eettisten periaatteiden kunnioitusta.
Periaatteessa nuo piirteet voi kisatapahtumien taustalta kaivaa esiin edelleen. Niitä vain ovat peittäneet alleen spektaakkelimaisuus, valtavat turvajärjestelyt sekä tähti- ja voittajakultin korostuminen.
Onneksi olympialaisten mieleenpainuvimmat tapahtumat koetaan silti edelleen kisakentillä. Niin toivottavasti käy myös Lontoossa.
Näin on ollut kaikissa niissä olympialaisissa, jotka ovat säästyneet boikoteilta ja terrori-iskuilta.
Yksi joskus esitetty keino palauttaa olympia-aate lähemmäs juuriaan on se, että urheilijat kilpailisivat mies miestä ja nainen naista vastaan vain yksilöinä eivätkä maidensa edustajina.
Ehdotus on jalo, mutta epärealistinen. Moni maa on olympiahistorian aikana nostanut näkyvyyttään juuri olympiamenestyksen kautta, Suomikin. Epäilemättä myös suuri yleisö haluaa nähdä urheilijat maidensa edustajina, lippu tai maan tunnusvärit rinnassa.
Siinä suhteessa nykyiset kisat täyttävät olympia-aatteen keskeistä tavoitetta, että ne tuovat urheilijoiden ohella yhteen miljardeja ihmisiä viestinten kautta. Olympialaisten aikana voi puhua maailmasta kylänä, joka kokoontuu yhtä aikaa seuraamaan samaa jättimäistä näytelmää, samanlaisia elämyksiä kokien. Siitä de Coubertinkin olisi tyytyväinen.