Muhoslainen Mikko Oikarinen, 51, on yhtä hymyä: edessä on matka Venäjälle ja tiedossa vanhan sivuvaunullisen moottoripyörän haku Suomeen. Ei siksi, että mies ajopeliä tarvitsisi, vaan siksi, että pyörän haku itäisestä naapurimaasta tietää aina seikkailua ja ystävien tapaamista.
Ensimmäisen pyöränsä Mikko hankki seitsemisen vuotta sitten, mutta ei ehtinyt siitä juuri nauttia, koska naapuri halusi sen itselleen. Sivuvaunullisissa pyörissä kun on jotain selittämätöntä hohtoa. Ken sellaisella huoltoasemalla piipahtaa ja pyörältä nousee, niin nauravia ja hymyileviä ihmisiä kohtaa.
Totisia torvensoittajia eivät ole pyörän omistajatkaan. Mikkokin pistää kuvausta varten päähänsä laivaston upseerin komean koppalakin, mutta tyytyy maantiellä ajaessaan liikennesääntöjen vaatimaan kypärään.
Huumori ja neuvostoajan termit ovat uralisteilla ahkerassa käytössä. Kun pyörä rikkoontuu, niin lännen ihmisten sabotaasistahan tietysti on kyse. Ei suinkaan siitä, että pyörä saattaa alkujaan olla kyseenalaista tekoa.
Pyörien laatu selittyy paljolti sillä, millaiset olosuhteet itänaapurissa valmistumisvuonna olivat. Työmoraali laski Neuvostoliiton aikaan. Ja kun tehtaiden työläiset eivät perestroikan jälkeen saaneet kuukausiin palkkaa, ei pyörien laadusta voi olla varma.
Sivuvaunullisten suosijat ovat usein suurten ikäluokkien edustajia. "Vähän dementoituneitakin saatetaan olla, mutta se ei haittaa. Kun pyörältä liikennevaloissa nousee, ei kaadu, vaikkei muistaisi laskea jalkaansa maahan."
Kolmenlaisia harrastajia
Vauhtihurjastelusta uralisteja voi harvoin syyttää. Mikon mielestä sopiva kyyti on 60 kilometrin tuntivauhtia. Kun länsimaisten vauhtihirmujen ajajat etukenossa imeytyvät asfalttiin, sivuvaunullisen omistaja ajaa töröttää selkä suorana ja ehtii vilkuilla maisemiakin.
Mikon kokemusten mukaan uralisteja on kolmenlaisia. Osa ahertaa pyörän kimpussa museoiden ja entisöiden sen viimeisen päälle. Jotkut vain nauttivat ajamisesta. Kolmanteen ryhmään kuuluvat rakentelijat. He tekevät pyörästä mieleisensä; lisäävät kromia ja parantavat moottoria.
Toki varaosia Oikarisen Mikolla on. Siitä kertovat autotallin hyllyjen lukuisat ja hyvässä järjestyksessä olevat muovilaatikot. Useampi moottoriltakin näyttävä kapistus lepää tallin lattialla. On ilmiselvää, ettei Oikarisen peukalo ole keskellä kämmentä.
Ja kuinka olisikaan, onhan hänen päätoimensa harmonikkojen korjaaminen ja niillä soittamaan opettaminen. Venäjän-reissut ovat mahdollisia kesäaikaan, kun opettamisessa on taukoa. Syksyn tullen oppitunnit eri oppilaitoksissa ja yksityisoppilaat vievät ajan niin, että vapaata on vain sunnuntaisin.
Juuri musiikki ja muusikkokaverit Mikon ensimmäistä kertaan Neuvostoliittoon veivätkin. Se tapahtui jo yli 20 vuotta sitten. Noilla matkoilla hänestä on kehittynyt itänaapurin tuntija ja kielen taitaja. Asiaa avittaa osaltaan, että naapurimaasta on löytynyt vaimo Irina ja pariskunnalla on nelivuotias Hannu-poika.
Hannu ookaa mielellään isän kyydissä. Vaimo sen sijaan on saanut lapsena siitä menosta tarpeekseen. Hän näet kulki koulumatkat sivuvaunullisen kyydissä. "Polkupyörällä on mukavampi liikkua", Irina tuumaa.
Kielitaito karttuu
Mikon venäjän opiskelu perustuu pitkälti omatoimisuuteen. Kielioppia hän ei niinkään hallitse, mutta osaa kyllä kyrilliset kirjaimet. Ne tarttuivat mieleen viikossa ristisanatehtäviä tekemällä. Teknisten sanojen määrä lisääntyy pyöränhankintamatkoilla, puhekieli petraantuu ja kuullun ymmärtäminen kohenee.
Nelivuotiaan poikansa kanssa hän ei kuitenkaan halua venäjää puhua. Äitinsä kanssa Hannu puhuu venäjää, isälleen suomea. Kielen lisäksi poika tutustuu kahteen kulttuuriin. Mikon kokemusten mukaan venäläinen ystävä on tosi ystävä. "Kuka suomalainen antaisi autonsa ystävänsä käyttöön?" hän kysyy.
Venäjä muuttuu jatkuvasti, turistin kannalta myös kielteiseen suuntaan. Kun suomalaismies Neuvostoliiton aikaan nautti liikaa vodkaa - mikä ei todellakaan ollut harvinaista - hän saattoi unohtua yöksi Pietarin puiston penkille ja herätä aamulla passi ja rahat taskussaan. Tänä päivänä hän saattaisi herätä riisutussa mallissa.
Byrokratia on lisääntynyt huimasti ja miltei tappanut pienyrittäjyyden, joka virisi mukavasti Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Nyt Venäjän maaseutu autioituu. Ja maaseudulta tavallisesti sivuvaunulliset pyörätkin löytyvät.
Uralisteja kautta Suomen
Neuvostoliitossa ryhdyttiin rakentamaan sivuvaunullisia 1940-luvulla saksalaisia malleja kopioiden. Ny-
kyään uralisteja on kautta Suomen ja harrastus on laajenemassa Ruotsiin. Suomalaiset ovat perustaneet omia kerhoja. Yksi on nimeltään Ural Roikka. Oulun seudun pyöräilijät saattavat kuulua Lakeuden itäpyöräilijöihin.
Uusiakin pyöriä valmistetaan. Tällä hetkellä Oikarisen pihalla Muhoksella on kaksi sivuvaunullista. Toinen, vaikka näyttää vanhalta, on uustuotantoa vuodelta 1995. Sen Mikko on ostanut Suomesta. Sivuvaunussa olevat tarrat kertovat, että pyörällä on osallistuttu joka vuosi Ural-pyörien tapaamiseen. Toinen on sitten vanha pyörä.
"Tämä on siitä mukava harrastus, etteivät pyörät paljon maksa. Ostamisessa suurin työ on paperirulijanssissa. Pyörän aihioita saa alle tuhannen euron, hyvän pyörän hinta voi olla kolmekin tuhatta."