Kirjoittaja on kirjallisuuden professori Oulun yliopistossa.
Urjalan Asemankylässä on kukkakaupan tienvarsikyltti, jossa lukee: Kukkia poikkeaville. Siinä on sana säilyttänyt neitseytensä.
Jotta voisi poiketa, täytyy olla jotain, mistä poiketaan. Tämä niin sanottu normaali on kulttuurinen suure: sovittu, liikkuva ja luonnollisen näköinen.
Normaalin ja poikkeavan rajaa on viime aikoina käyty erityisesti seksuaalisuuden alueella, johon poikkeavuus läpiseksittyneessä kulttuurissamme yleensäkin liitetään. Ilkka Kanervan ja C.G. Mannerheimin tapaukset ovat pyörineet julkisuudessa paitsi sensaation myös välinearvonsa vuoksi: niiden kautta on yritetty konkretisoida tapahtuvaa kulttuurista muutosta.
Kanervan tapaus osoittaa, että normaali on jotain parahultaista. Lagom, sanovat ruotsalaiset: kädenlämpöisesti ja passelisti. Kohtuudella.
Seksi-innostus, niin kuin kaikki ahmattius, on pahasta siksi, että se todistaa itsekontrollin vajaudesta. Mitä enemmän yleinen moraali ja tapakäytäntö, siis ulkoinen kontrolli, vähenevät, sitä enemmän korostuu sisäisen kontrollin vaatimus. Moderni ihminen on oma poliisinsa, joka hallitsee terveytensä, ulkonäkönsä ja halunsa. Elämänsä ja kohta kuolemansakin.
Parahultaisuuteen kuuluu tietty, vaikeasti määriteltävä määrä tyyliä ja makua. Kanervan suurin rike oli mauttomuus. Digitaaliseen masturbointiin on vaikea liittää suuren intohimon sovittavaa paloa. Poliitikolle - ja hänen puolueelleen - mikään ei ole niin vaarallista kuin naurettavuus.
On esitetty, että me kaikki ulkoistamme näiden vallassa istuvien seksitunareiden kautta häpeäntunteitamme, tirkistelyn tarvettamme ja riettaita halujamme. Höpötystä. Lähinnä tässä vain vaivaantuu.
Sitä alkaa uskoa kulttuurin ainakin liikahtavan: mitään Pro Kanerva -liikettä ei syntynyt, ja eduskunnan törkyturvat ovat kohdanneet lähinnä paljon puhuvaa hiljaisuutta. Toisaalta: kuuntelin pari viikkoa sitten, kuinka pari ikärouvaa ostoskeskuksen penkillä kovin ymmärsi viriilin kuusikymppisen miehen tarvitsevan lisäpotkua.
Muutokset voivat olla nopeitakin. Tupakka on hyvä esimerkki. Merete Mazzarella on kertonut, kuinka nykyopiskelijat ällistelevät sitä, että Henrik Tikkanen tumppasi taksissa savukkeensa isänsä tuhkauurnaan. Eivät tumppaamista vaan sitä, että taksissa poltettiin.
Kulttuurisessa lähimuistissamme on aika, jolloin herroilla oli oma, ymmärretty herramoraalinsa. Kutsukaamme sitä yksinkertaisesti Kekkosen ajaksi. Juha Itkosen romaanissa Kohti (2007) kuusikymppinen ministerinriepu kaihoaa Kekkosen ja Mitterrandin viriiliyttä. Hänen mielestään suuri elinvoima aina tursuaa yli.
Itkosen teoksen nuorempi miespolvi lähinnä kiusaantuu ukon silmänpyyteestä. Puoluepoliittinen kulttuuri näyttäisikin meillä olevan tiensä päässä, kun nuoremmat hakevat muunlaisia yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja, nettilistoja ja mielipidemarsseja. Samalla vähenee yksittäisten puoluepoliitikkojen paino ja eräänlainen suojeltavuus kansakunnalle välttämättöminä hallitsijamiehinä. Kuka enää puhuu raskaan sarjan poliitikoista, muussa kuin korkeintaan kielteisessä mielessä?
Jotain kunkkukultista ja -kaipuusta sentään on jäljellä: Uralin perhosen nostama kohu kertoo, ettei kansallisia ikoneja älähtämättä homoteta. Kiintoisampaa kuitenkin kuin kiistellä siitä, miten paljon Mannerheim mahdollisesti viirasi heteronormaalista poispäin, on tunnistaa, että itse asiassa keskusteltiin siitä, kehen ylipäänsä saa läiskäistä seksuaalisen poikkeavuuden leiman. Niihin toisiin, kellariloukkolaisiin?
Uralin perhonen on komeasti toteutettu ja tuo meille keskieurooppalaista satiirista nukketeatteria, jota Yksin valtiaat on tökerösti ja hampaitta jäljitellyt. Mutta - se on sanottava- se seksuaalistaa Mannerheimin varsin stereotyyppisesti ja tarjoaa yhtä stereotyyppisen homokuvan: perhonen tulee herraansa sosiaalisesti alempaa, on kaunis ja naisellinen (ja toista rotua). Yhtä stereotyyppinen on luudalla lentävä noita-akka Anastasia.
Historian kautta on taipumus kierrättää aiheita, jotka ovat nykytodellisuudessa traumaattisia. Tässä tapauksessa sitä, että on helpompi juhlia Suomen sodan muistoa kuin vuoden 1918 ja että kysymykset homojen adoptio-oikeuksista ja homoparien kirkollisesta siunaamisesta odottavat ratkaisuaan. Homo- ja toiseusahdistus ylipäänsä voi ottaa monenlaisen muodon.
Tämän kevään kirjoista ruotsalaisen Lotta Lundbergin Klovnin kyyneleet kertoo 1930-luvun ja kääpiöiden kautta, miten poikkeaviin on suhtauduttu.
Sirkuksissa esitettiin 1930-luvulla livenä kääpiöiden arkielämää heille rakennetuissa avoimissa lilliputtikaupungeissa. Afrikasta raahattiin näytille eriheimoisia puoliapinaihmisiä ja synnyttäviä naisia. Ruotsi, jossa romaanin kääpiöt pilkkaavat elannokseen itseään Gröna Lundin tivolissa, sääti yksimielisesti todella rankan, natsimallisen sterilisaatiolain, joka oli voimassa 1970-luvulle asti ja jota nykyisin kirjoissa ja elokuvissa hävetään. Stieg Larssonin dekkarissa Miehet jotka vihaavat naisia (2005), joka on viime vuosien huippuja, kerrotaan muun muassa, kuinka 30-luvulla keskusteltiin saamelaisista: onko moisten mongoliveristen syytä lainkaan jatkaa sukua?
Kuulostaa irvokkaalta ja negatiivisessa mielessä "ruotsalaiselta", mutta mitähän kaikkea löytyisi, jossa meillä antauduttaisiin kunnolla keskustelemaan asenteistamme niin sanottuihin poikkeaviin, ennen ja nyt?