Elina Karjalainen: Uppo-Nallen kokkikoulu. WSOY.
Ikäkö alkaa painaa Uppo-Nallea, sillä vertailu perheemme ensimmäiseen, reilun kahdenkymmenenviiden vuoden takaiseen, Uppo-Nalle -kirjaan ei ollut eduksi Uppo-Nallen kokkikoulu -kirjalle, ei tekstin eikä kuvituksen osalta.
Ensimmäiseksi tökki se, että teksti on selvästi pienelle lapselle, mutta ruokaohjeet isoille. Aika harvassa taitavat olla ne siskot tai veljet, jotka ensin lukevat pienemmilleen satua ja sitten alkavat innokkaasti kokata samasta kirjasta vaikkapa vohveleita.
On kirjassa tosin pikkuisillekin tekemistä. Esimerkiksi pullaukkojen ja -akkojen leipominen sujuu varmasti, ainakin jos taikina on tehty etukäteen.
En myöskään ole kovin ihastunut sadun, lorun ja ruokaohjeiden pakkaamisesta samaan kirjaan, vaikka Laulava lintukoira onkin sitä mieltä, että runollinen keittokirja on käytännöllinen.
Nykyajan tolkuttoman kiireenkö syytä lienee, että nimetkin ovat lyhentyneet.
Vauhdikkaiden uraputkivanhempien tenavat joutuvat tyytymään Laulavaan ja Uppikseen, mummit ja ukit muistavat kaihoten Laulavan lintukoiran ja Uppo-Nallen. Kun Uppo-Nalle kuitenkin kirjassa kokkailee isoäidin kanssa, nimetkin olisivat saaneet olla kokonaisina.
Hannu Tainan kuvituskaan ei ole entisen veroinen. Vanhan kirjan mustavalkoiset kuvat olivat täynnä pieniä yksityiskohtia, mutta siitä huolimatta ne olivat selkeitä ja kauniita. Kokkikoulu-kirjan värikuvat ovat kyllä herttaisia, nekin täynnä pieniä yksityiskohtia mutta jotenkin tuhruisia.
Vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti, että onhan kivaa kun isovanhemmat voivat kokkailla yhdessä tenavien kanssa, niin siitä huolimatta kirjasta jää ikävä rahastuksen maku.