Emeritus-puhemiehen ja tuoreen valtioneuvoksen kirja on Riitta Uosukaisen ikioma kirja. Siinä ei ole toista tekijää, eikä myöskään haamukirjoittajaa. Sellaista Uosukainen ei tarvitse. Sanan taitajana, äidinkielen opettajana, hän osaa kirjoittaa itsekin.
Toinen asia on, onko Uosukainen osannut koota kokemuksista teoksen, joka pitää lukijan otteessaan.
Edellinen Aino Suholan kirjoittama Uosukais-teos vangitsi lukijansa sanojen taituruudella. Siihen Uosukaisen kirja ei yllä. Sen sijaan kaikki Riitta-fanit löytävät kirjasta osioita, joita mielellään kertaa ja makustelee.
Riitta Uosukainen on vahva vaikuttaja, joka on ollut monessa mukana: kansanedustajana, opetusministerinä ja eduskunnan puhemiehenä. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka kuvat kattavatkin koko elämänkaaren.
Sen sijaan kirja on kokoelma Uosukaisen mietteitä kaiken maailman asioista: politiikasta, vallasta, uskonnosta, etiikasta, naiseudesta, karjalaisuudesta, kielestä ja kirjallisuudesta.
Jos kirjasta haluaa etsiä yhden punaisen langan, niin se on kulttuuri. Sen puolesta Riitta menisi vaikka tuleen.
Vaikka Uosukainen on Tarja Halosen ohella pisimmälle edennyt suomalainen nainen, naiseus on ollut pikemmin etenemisen este kuin vauhdittaja. Miehet kyllä voivat kulkea lökäpöksyinä ja ohranjyvä silmässä, mutta nainen ei koskaan. Naisen ulkoasua, ulkomuotoa ja etenkin lihavuutta tarkkaillaan jatkuvasti.
Uosukainen toimi eduskunnan puhemiehenä peräti yhdeksän vuotta. Siksi ei olekaan yllättävää, että hän puolustaa eduskuntaa ja kansanedustajia lähes tiikeriemon lailla, mutta ei silti hyväksy eikä ymmärrä kaikkia edustajien toilailuja.
Anneli Jäätteenmäki saa huutia eduskunnan edessä lausutuista sanoista, Rosa Meriläinen rivosta rintanapista ja roiskeläpästä. Kun mukaan tulee vielä kannabis-kokeilulla kerskailu, se leimaa asianomaisen naisen koko ryhmää, jyrisee Uosukainen. Kirjassa ei Meriläistä nimeltä mainita, mutta osoitteesta ei voi erehtyä.
Lukija löytää kirjasta myös erotiikkaa, mutta ei enää henkilökohtaisia kokemuksia vesisängyn autuudesta, kuten Liehuvassa liekinvarressa 1996. Nyt Uosukainen etsii erotiikkaa kirjallisuudesta.
Yksi ihmettelyn aihe kirjassa kuitenkin on. Mihin Uosukainen on kadottanut suorat sanat ja rohkeuden? Eihän emerituksen enää tarvitse pelätä ketään, pikemminkin muut voisivat pelätä ex-puhemiestä.
Uosukainen ei kerro kulissien takaisista valtapeleistä. Paljastuksia kirjasta on turha etsiä. Niitä ei ole.