Helsinki Kiekkospektaakkeli, jossa oli kaikki klassikon ainekset: dramatiikkaa, onnistumisia, epäonnistumisia, taklauksia, taisteluja, tunnetta ja mahalaskuja.
Huikea Suomi–Ruotsi-puolivälieräottelu Helsingin MM-areenalla toukokuun 7. päivänä vuonna 2003. Leijonien edellinen MM-esiintyminen kotiyleisön edessä.
Surullisenkuuluisa game seven, johon mahtui kaksi ottelua. Ensimmäisen Suomi voitti 27 minuutissa 5–1, toisen voitti Ruotsi 5–0. 28 minuutissa 38 sekunnissa.
Ottelu, joka innosti urheilutoimittajat, nuo vertausten Tonavat, ylisanoissaan aivan uuteen ulottuvuuteen: ”Sinikeltainen torpedo vei tikkarit meikäläisten suusta.”
Hannu Aravirran pitkän päävalmentajakauden viimeinen ottelu. Leijonakuninkaan mahalasku.
”Vielä kuolinvuoteellakin joku tulee siitä kysymään. Ja sittenkin vielä, kun päällä jo kasvaa horsmaa”, Aravirta hörähtää ja nojaa kaiteeseen vaihtoaitiossa, josta lähti viimeisen kerran Suomen maajoukkueen päävalmentajana melkein päivälleen yhdeksän vuotta sitten.
Ympärillä autiona kaikuva Helsingin areena vetää henkeä torstai-iltapäivässä, juuri ennen H-hetkeä. MM-kisojen alkuun on yksi yö.
Yhdeksässä vuodessa Hannu Aravirran kasvoille on ilmestynyt muutama uurre lisää, mutta mies on sama ja muistaa yhä hyvin karvaan pettymyksen, häpeän puolella lainehtineen jälkimaun.
”Hirveä määrä tunteita”, hän sanoo.
”Ammatillisesti se oli kauhein koettelemus, johon olen joutunut. Enkä joudu toista kertaa. Hyvin harvoille sellaista suodaan edes kerran elämässä.”
Pelipäivä kuitenkin valkeni kaikkien mahdollisuuksien päivänä.
Päävalmentajalla ei ollut sataprosenttisen varmaa tunnetta joukkueen pelaamisesta, mutta siinä ei ollut mitään uutta – sama tunne Aravirralla on aina.
”Se pistää minut töihin. Ehkä joku on varma voitosta, mutta se ei ole minun tapani.”
Suomen joukkue oli kokenut, taitava, tähtipitoinenkin. Repaleinen olisi väärä sana, mutta keskeneräinen.
”Se ei ehtinyt kasvaa pelillisesti ja henkisesti niin kiinteäksi kuin parhaimmillaan olisi voinut”, Aravirta kuvaa.
Kuka tietää – ehkä täysin valmis joukkue olisi kestänyt sen, mitä tapahtui: yksi erittäin turha jäähy ja kaksi Ruotsin nopeaa maalia.
Sillä sen kummempaa ei tapahtunut, loppujen lopuksi.
”Se vaikutti yleisöön, jonka reaktio ehkä vaikutti meihin, ja kahden maalin johto on jääkiekossa se kaikkein pahin. Ja se meillä ollut satumainen onni vaihtoi puolta. Totuus on, että toisen erän lopussa meillä oli paljon enemmän maalipaikkoja kuin Ruotsilla. Teemu Selänne yksinään läpi, maalivahti pois tasapainosta – ja kiekko osuu mailin nuppiin”, Aravirta naurahtaa.
On vain vähän, mitä Hannu Aravirta tekisi nyt toisin.
Aikalisä – kenties, mutta se olisi ollut osoitus lirissä olemisesta. Kolmen mainosbreikin aikanakin ehti sanoa tarpeellisen.
Aravirran aikakaudella maajoukkueeseen invaasion tehneiden NHL-pelaajien toive on ollut hyvin selvä: mahdollisimman rauhallinen aitio. Ja sellaisena päävalmentaja aitionsa piti.
”Mutta minun olisi ollut hyvä sanoa Jani Hurmeelle jo edellisenä iltana, että hän pelaa. Kävin etsimässä häntä hotellilla, mutten koskaan löytänyt. Olisiko ollut iltakävelyllä. Ja aamulla en tarttunut siihen, että hän oli vähän kalpea. Hän tuli sitten huonovointiseksi kesken ottelun. Ja ehkä vartin aamujää oli turha. Mutta minun mielestäni turnaus oli vielä aivan kesken”, Aravirta pohtii.
Toisella erätauolla päävalmentaja sanoi sen, miten asian näki: hyvinhän tässä on pullat uunissa. Johdetaan maalilla Ruotsia vastaan ja jatketaan tästä.
Pelin jälkeen sanoja ei enää ollut.
”Varmaan kiitin pelaajia”, Aravirta miettii.
”Sellainen tapa minulla turnauksen lopuksi oli.”