Saako sinua sanoa sokeaksi, Tapio Hannula?
Saa. Kaikki näkövammaiset ja sokot eivät hoksaa, etteivät ihmiset heitä sitä termiä huonossa mielessä. Se tulee vain luontevasti. Minua saa kyllä sanoa sokeaksi, ja olenkin täysin sokea.
Sokeuteen liitetään kuitenkin paljon kielteisiä merkityksiä, kuten sanonnoissa "olla sokea jonkin suhteen" tai "sokea taluttaa sokeaa".
Termiin latautuu voimakasta tunnetta. Mutta se on hirveän henkilökohtaista.
Mitä myönteistä sokeudessa voisi nähdä?
Sitä olen joutunut pohtimaan. Olen ollut kohta seitsemän vuotta sokea. Ensimmäisen puolen vuoden aikana oli vaikea löytää mitään positiivista. Silloin oli todella suuri kynnys saada taas ote elämästä. Ehkä sokeus on antanut vapautta visuaalisen maailman turhista virikkeistä ja ärsykkeistä. On enemmän aikaa ajatella. Jos on vilinää ja ruuhkaa, tuntee itsensä aika levolliseksi. Se voisi olla positiivinen esimerkki.
Ja onhan muusikon sokeus perinteisesti käsitetty laadun takeeksi.
Tämä päivä kysyy erikoisuuksia, ja sokeus tuo ihmiseen yhden erikoisuuden. Toinen asia on, että sokea muusikko haluaa varmasti tuoda itseään esille äänimaailman kautta. Hän ei yritä lyödä itseään läpi visualisoinnin, vaan hyvän musiikillisen tulkinnan avulla.
Miten sokeuduit?
Taustalla on pitkäaikainen ykköstyypin diabetes. Lopullinen sokeutuminen tapahtui silmäleikkauksessa, rutiinioperaatiossa, kun sairaalabakteeri pääsi silmään. Toinen silmä oli menetetty jo vähän aikaisemmin. Leikkaus onnistui, mutta seuraavana päivänä silmä kasvoi täyteen bakteerimassaa. Viimeisen kerran näin 14. joulukuuta 2001. Se oli suuri shokki.
Iskeekö siinä jonkinlainen klaustrofobia - tuntee olevansa eristyksissä ulkomaailmasta, suljettuna pimeyteen?
No joo, varmasti sitä voi noinkin kuvata. Sitä tilannetta on jopa vähän vastenmielistä muistella. Ehkä ensimmäinen ajatus aamuisin oli, että jaa, taas on päivä edessä, ja pitäisi selviytyä ihan arkirutiineistakin: miten erotat, ovatko sukat mustia vai valkoisia?
Ovatko unesi tai mielikuvasi muuttuneet niistä ajoista, jolloin vielä näit?
Unet ovat ihan normaaleja. Olen ymmärtänyt, että nyt näen unet todellakin värillisinä - kai ne olivat sitä aiemminkin. Usein ihmettelen, miten näen näin tarkasti. Olen harrastanut metsästystä ja ampunut eräänkin metson, ja nyt kummastelen, että noin hyvinkö se metso tuossa näkyy, vaikka minun pitäisi olla sokea. Lisäksi näen unia lapsuudesta, ja monia koulukavereiden naamoja on palautunut mieleen.
Ympäristön ääniä seuraan sillä tavalla visuaalisesti, että luon siitä mielikuvaa. Johtuneeko siitä, että olen insinööri, mutta pyrin luomaan nimenomaan realistisen kuvan. Sitten kun joku kertoo, mitä todella tapahtuu, huomaan monesti, että todellisuus on aivan toinen.
Elokuvaohjaaja Luis Buñuel - joka oli kuulovammainen - väitti, etteivät kuurot juuri pidä sokeista. Pitääkö paikkansa?
Ei ole kokemusta, mutta ensimmäisellä sopeutumiskurssillani oli eräs vanhempi pariskunta. Vaimo oli varsin heikkonäköinen ja aviomiehellä oli alentunut kuulo. Vaimo kehotti kuvittelemaan, millaista heidän perhe-elämänsä on, kun he kiukustuvat toisilleen sen takia, että toinen ei näe ja toinen ei kuule.
Ottavatko näkevät sokeita päähän?
Asenne vaikuttaa paljon. Joskus tuntuu, että näkevä ei hoksaa, mikä on tilanne. Itse olen pystynyt ymmärtämään sellaista siten, että olen asettunut sen ajan housuihin, kun olin näkevä. En sanoisi, että näppyjä olisi noussut, mutta varmasti jyrkkiäkin asenteita on. Puolin ja toisin pitäisi asettua naapuripuolen tilanteeseen eikä hermostua turhasta.
Millaista sisäpiirihuumoria näkövammaisilla on?
Juuri sellaista, että "Nähdään viikon päästä" ja toinen vastaa: "Toivottavasti nähdään." Yksi juttu on, että mies tuli opaskoiran kanssa kauppaan, otti koiraa hännästä, alkoi pyörittää sitä pään päällä ja laski sen sitten lattialle. Joku kysyi, että mitä tuo nyt oli. Sokko vastasi:
"Katselin vähän ympärilleni."
