Britannian dramaattisen EU-äänestyksen kautta tuli jälleen todistetuksi, millainen merkitys yksilöillä ja näiden harkintakyvyllä voi olla historiaan. Pääministeri David Cameron tullaan Euroopan ja oman maansa historiassa todennäköisesti muistamaan harkintakyvyttömänä epäonnistujana.
Hänen kansanäänestyspäätöksestään alkanut myllerrys vie nyt Britanniaa epävarmuuden aikaan. Sama koskee EU:ta, vaikka kriisissä voikin piillä myös mahdollisuus.
Britannia eli Yhdistynyt kuningaskunta voi sen sijaan muutaman vuoden kuluttua olla hajonnut kuningaskunta. Skotlannin ero lienee nyt lähempänä kuin vuosisatoihin. Pohjois-Irlantiin Britannian irtautuminen EU:sta saattaa luoda pitkästä aikaa vakavia jännitteitä.
Britannian kansanäänestys osoitti jälleen senkin, että tuskin koskaan yksin järkiperäiset seikat ratkaisevat kansalaisten poliittisia päätöksiä. Britannian kampanjan aikana EU-jäsenyyden jatkoa puolustettiin etenkin taloudellisilla eduilla ja saarivaltion vakaalla kehityksellä. Ne eivät kuitenkaan riittäneet.
Vastassa oli asiallisten argumenttien ohella harhaanjohtavia väitteitä ja lupauksia. EU:sta tuli äänestäjien enemmistölle syyllinen ilmiöihin, jotka olisivat tapahtuneet maassa muutenkin – esimerkiksi vanhan talouden ja teollisuuden murros ja sen tuomat ongelmat olisivat jäytäneet myös yhteisön ulkopuolista Britanniaa.
Merkittävimpiä tietoja äänestystuloksessa oli se, että nuorimman sukupolven suuri enemmistö olisi halunnut maan pysyvän unionissa. Hävinneiden leiristä esiin nostettu ajatus, jonka mukaan vanhemmat äänestäjät päättivät nyt nuorten tulevaisuudesta vastoin näiden tahtoa, on totta. Näinkin voi demokratiassa tapahtua.
Edessä olevalta erolta puuttuu joka tapauksessa nuorten silmissä oikeutus. Siltä pohjalta on työläämpää luoda Britanniasta taas suurta, mikä oli eroa kannattavan Brexit-leirin ylväs tavoite.
Euroopan unionille Britannian äänestys on raju pohjakosketus, joka parhaassa tapauksessa johtaa EU:n terveeseen uudistumiseen. Sen on pakko tapahtua. EEC:llä ja EU:lla oli 43 vuotta aikaa osoittaa briteillekin olemassaolonsa tarkoitus, mutta viesti jäi epäselväksi.
Jokin on perustavasti pielessä, kun myös monessa muussa maassa tyytymättömyys unioniin on laajaa. Euroopan yhdentymisen suurin saavutus on loistava, yli 70-vuotinen rauhantila, mutta se ei riitä, kun kansalaiset pitävät rauhaa jo itsestäänselvyytenä.
EU:n yhteistyön syventäminen olisi tässä vaiheessa lähinnä myrkkypilleri. Ehkä nyt on otettava askelia päinvastaiseen suuntaan – esimerkiksi palautettava päätäntävaltaa jäsenvaltioille asioissa, joilla on Euroopan yhtenäisyyden kannalta marginaalinen merkitys mutta jotka unionin kansalaiset kokevat vastenmielisenä ylhäältä tulevana sääntelynä.
Unionin uudistumista on syytä toivoa Suomessakin. Maan etuna on vastedeskin se, että Euroopassa on maanosaa rauhoittava ja kanssakäymistä helpottava yhteisö.